keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Satakunnan Kansa: Kasvukäyrä alas, onnellisuus ylös

Satakunnan Kansan Sunnuntai-liitteessä 29.8. oli kahden sivun juttu otsikolla "Kasvukäyrä alas, onnellisuus ylös" (linkit juttuun: sivu 1 ja sivu 2).

Juttu on ehtinyt herättää pari hyvää, kriittistä huomiota:
  • Jutun otsikko viittaa siihen, että degrowth-liikkeen mukaan kasvukäyrän kääntäminen alas nostaa onnellisuuden ylös. Kuitenkin samanaikaisesti jutussa todetaan, että: "Nykyisessä taantumassa talous on pienentynyt, ja tuloksena on ollut kaikkea muuta kuin hyvinvointia. Työttömyys on lisääntynyt, ja verotulot ovat pienentyneet. Poliitikkojen puheissa vilahtelevat jo leikkaukset."
  • Degrowth-liikkeen mukaan ihmisten ja ympäristön hyvinvointi voidaan taata lopulta vain siten, että luovumme ikuisesta kasvun tavoittelusta. Kuitenkin tässäkin jutussa nimekkäät poliitikot ja taloustietelijät toteavat, että tämä ei ole realistinen vaihtoehto.
Mistä nämä ristiriidat nousevat? Onko degrowth-liike ihan hakoteillä?

On totta, että nykyinen taantuma on tuonut mukanaan työttömyyttä, veropohjan heikentymistä sekä hyvinvointipalvelujen karsimisuhkia. Kasvun taantuminen onkin uhka nimenomaan nykyiselle länsimaiselle kasvuyhteiskunnalle ja -kulttuurille.

On kuitenkin mahdollista kuvitella ja toteuttaa myös toisenlaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset pitävät huolta toisistaan ja ympäristöstään huolimatta talouden oikuista. Tässä yhtälössä on oivallettava, että talouskasvu ja talouslama eivät lisää eivätkä vähennä maapallolla toimivien ihmisaivojen ja -käsiparien määrää. Tärkeää ei siis lopultakaan ole talouskasvu/-lasku vaan se, kuinka me kaikki motivoidumme pitämään itsestämme, toisistamme ja ympäristöstämme huolta.

Nyky-yhteiskunnassa hyvinvointityön motivaattori ja jakomekanismi on ilmeisesti raha ja sen kerääminen, onhan talous ilmiselvästi keskeisessä asemassa yhteiskunnassamme. Degrowth-yhteiskunnassa hyvinvointityön motiivit on löydettävä muista kulttuurisista arvoista. Tästä olemme kirjoittaneet muun muassa otsikolla "Kasvumanian barbaarinen eetos".

Onko kasvun purkaminen sitten realistinen vaihtoehto? Degrowth-näkökulmasta tämä kysymys on lopultakin mieletön, sillä kysymys tulisi asettaa päinvastoin: Onko ikuinen kasvu realistinen vaihtoehto?

Ikuisen talouskasvun realistisuus voidaan asettaa helposti kyseenalaiseksi: tästä olemme kirjoittaneet aiemmin tässä blogissa otsikolla "Jatkuva talouskasvu on mahdollinen, moraalista viis".

15 kommenttia:

  1. Kiitokset ajatuksia herättävästä kirjoituksesta, Timo. Kysyisin kuitenkin, mikä on alla lainatussa kappaleessa esittämäsi oivalluksen ydin:

    "On kuitenkin mahdollista kuvitella ja toteuttaa myös toisenlaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset pitävät huolta toisistaan ja ympäristöstään huolimatta talouden oikuista. Tässä yhtälössä on oivallettava, että talouskasvu ja talouslama eivät lisää eivätkä vähennä maapallolla toimivien ihmisaivojen ja -käsiparien määrää. Tärkeää ei siis lopultakaan ole talouskasvu/-lasku vaan se, kuinka me kaikki motivoidumme pitämään itsestämme, toisistamme ja ympäristöstämme huolta."

    Tässä näytetään kovin kasuaalisti ja ilman lähdeviitteitä tai mitään muitakaan perusteita argumentoitavan, ettei talouskasvulla ja väestönkasvulla olisi yhteyttä.

    Kuten Heikki Ikonen kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehden numerossa 2/2008:

    http://www.ulkopolitiikka.fi/article/165/

    "Väestö kasvaa kiivaimmin Kiinan köyhissä osissa – odotetusti, sillä väestönkasvun ja vaurauden suhde on tunnettu. Aluksi nouseva elintaso lisää väestönkasvua muun muassa paremman terveydenhuollon ja ravitsemustilanteen ansiosta, mutta melko pian vaurastuminen laskee syntyvyyttä."

    Lisäksi siis-sanan käyttösi on edellä lainatussa kappaleessa vähintäänkin uskaliasta.
    Loogisesti kirjoituksesti tarkoittaa:

    talouskasvulla ja väestönkasvulla ei ole yhteyttä (oivallus/fakta) --> tärkeää on, kuinka me kaikki motivoidumme pitämään itsestämme, toisistamme ja ympäristöstämme huolta (seuraus).

    Kuulisin mielelläni tälle implikaatiolla lisäperusteita. Oman käsitykseni mukaan yllä olevassa yhtälössä käytetään faktana väittämää joka on nykytiedon valossa epätosi, ja siitä johdetaan sisällötön tsemppihuuto jolla, edes siinä tapauksessa että fakta oletettaisiin todeksi, ei ole kyseiseen faktaan osoitettua yhteyttä.

    VastaaPoista
  2. Teatreneu: Huomaan kirjoittaneeni tekstini turhan laiskasti, kiitos siis analyyttisestä ja kriittisestä kysymyksestä.

    Tarkoitukseni ei ollut ottaa kantaa väestönkasvuun, vaan siihen, miten ja millä motiiveilla kulloinenkin maapallolla oleva väestömäärä pitää itsestään, toisistaan ja ympäristöstä huolta. Minun olisikin pitänyt kirjoittaa mainitsemasi tekstikohta seuraavasti: ”On kuitenkin mahdollista kuvitella ja toteuttaa myös toisenlaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset pitävät huolta toisistaan ja ympäristöstään huolimatta talouden oikuista. Tässä yhtälössä on oivallettava, että tärkeää ei ole talouskasvu/-lasku vaan se, kuinka me kaikki motivoidumme pitämään itsestämme, toisistamme ja ympäristöstämme huolta.”

    Loogisesti alun perin tarkoittamani argumentti voitaisiin siis kuvata paremmin näin: Hyvinvointityö ei saa motivaatiotaan pelkästään rahasta tai talouskasvusta (oivallus/fakta) --> tärkeää on, kuinka me kaikki motivoidumme pitämään itsestämme, toisistamme ja ympäristöstämme huolta (myös niissä olosuhteissa, joissa talous ei kasva) (seuraus).

    Rahalla, talouskasvulla ja toiminnan motivaatiolla on nyky-yhteiskunnassa selkeät yhteydet toisiinsa, mutta ehkäpä juuri näiden yhteyksien vahvuus ja "itsestäänselvyys" ovatkin nyky-yhteiskunnan ongelma.

    Suosittelen Wilkinsonin ja Pickettin ”Spirit Level”-kirjaa, jossa he suhteellisen uskottavasti argumentoivat, että hyvinvointi korreloi enemmän vaurauden tasaisen jakaantumisen kuin talouskasvun kanssa. Tämän uskoisin pätevän niin väestön kasvaessa kuin vähentyessäkin; tosin niin, että jos väestö kasvaa mutta ”kakku” ei, niin ihmisten on hyvä opetella tyytymään pienempään kakunpalaan. Pienempi kakunpala ei kuitenkaan välttämättä tarkoita huonompaa elämää, jos ihmiskunta kokonaisuudessaan jo elää ylilihavan elämää... Laihduttaminen voi olla järkeväkin ajatus.

    Minulla ei ole perusteita kiistää mainitsemaasi vaurauden suhdetta väestönkasvuun: vaurauden nousu ensin lisää väestönkasvua ja sitten alkaa laskea syntyvyyttä. Tämänkin osalta kuitenkin huomauttaisin, että vaurauden kasvu ei ole yksi yhteen sama asia kuin BKT:n kasvu (tai BKT/hlö-kasvu).

    Kirjoitukseni loppu jää edelleenkin osin ”tsemppihuudoksi”, mutta tässä yksi artikkeli motivaation teoriasta, joka antaa välineitä pohtia taloudesta vapaata hyvinvointityön motivointia: Deci and Ryan: Facilitating Optimal Motivation and Psychological Well-being Across Life’s Domains. Canadian Psychology, 2007, http://blog.roodo.com/personality_psy_ntu/cf67575f.pdf

    Lainaus ko. artikkelista: “By 1999, over 100 published experiments had examined this issue, and the results of a meta-analysis confirmed that, overall, extrinsic rewards decreased intrinsic motivation across a range of ages, activities, rewards, and reward contingencies. In other words, when people were given extrinsic rewards such as money or awards for doing an intrinsically interesting activity, their intrinsic motivation for the activity tended to be undermined. That is, the rewards led them to lose interest in the activity.” Toisin sanoen: raha tai muu vastaava palkkio voi joissain tapauksissa jopa vähentää sisäsyntyistä motivaatiotamme tehdä kiinnostavia asioita, kuten hyvinvointityötä...

    VastaaPoista
  3. Terve Timo,

    oletat tuossa yllä että hyvinvointityö on sisäsyntyisesti kiinnostavaa. Osa luultavasti on, osa luultavasti ei ole.

    Luulen, että toimivan degrowthin salaisuus lieneisi nimenomaan tulonjaon tasaisuudessa. Mutta epäilen, että vastarinta hankkeelle on sen verran voimakasta, ettei degrowthista yksinään ole ratkaisuksi. Itse pidän tällä hetkellä toteuttamiskelpoisimpana ratkaisuna vähäpäästöisen energiantuotannon merkittävää kasvattamista siihen asti, kun väestönkasvu kääntyy väestönlaskuksi; degrowth voisi sitten ollakin mahdollista.

    Omissa päättelyissnäni radikaalimmat toimenpiteet johtavat väistämättä jonkinlaiseen pakkovaltaan, tai suorastaan vaativat sitä toteutumisensa ehdoksi. En pidä tälläisiä ratkaisuja kestävinä.

    VastaaPoista
  4. J.M., kiitos kommentista. Oletan, että hyvinvointityön kiinnostavuutta voidaan yhteiskunnallisesti tukea nykyistä enemmän. Kaikki eivät varmastikaan kiinnostu kaikesta hyvinvointityöstä, mutta uskon että voimme keskimäärin lisätä ihmisten kiinnostusta hyvinvointityöstä uusilla yhteiskunnallisilla avauksilla.

    Tämä yhtälö ei toki ole yksinkertainen, mutta nykyinen talouskasvun ja BKT:n korostaminen on tapahtunut ainakin osin "aidon" hyvinvointityön kustannuksella. Tästä lisäviitteeksi vaikkapa David Halpernin kirja The Hidden Wealth of Nations (2009, Polity).

    Lopuksi kirjoitit: "Omissa päättelyissnäni radikaalimmat toimenpiteet johtavat väistämättä jonkinlaiseen pakkovaltaan, tai suorastaan vaativat sitä toteutumisensa ehdoksi. En pidä tälläisiä ratkaisuja kestävinä."

    Näinkin voi olla, mutta toisaalta itse uskon, että nykyinenkään kasvuideologia ei ole kestävä. Jos emme nyt pyri radikaalimpaan (degrowth-)yhteiskunnalliseen muutokseen hallitusti, siis rauhanomaisin keinoin, niin edessä on viimeistään ympäristökatastrofista johtuva inhimillinen katastrofi. Siis nykyinen kasvuideologia vie kohti ympäristökatastrofia, jonka lopputuloksena on vaarana syntyä pakkovaltaa, jossa nykyinen pohjoisen eliitti voittanee ja etelän köyhät valtion kärsinevät.

    Degrowth-liike pyrkii (ainakin omasta mielestäni) toki rauhanomaiseen, hallittuun kehitykseen, ei pakkovaltaan.

    VastaaPoista
  5. Olet (ja Halpern on) varmasti oikeassa; jatkuvasti uusia markkinoita etsivä kaupallisuuden kulttuuri on onnistunut siirtämään paljon aikaisemmin rahatalouden ulkopuolella ollutta hyvinvointityötä rahatalouden piiriin. Mietin lähinnä, missä määrin tälläisen työn tukeminen on mahdollista jos taloudessa (sekä raha- että muussa taloudessa) liikkuvien resurssien määrä per capita laskee - eli miten paljon tälläisellä olisi vaikutusta.

    Nähdäkseni degrowthin lisäksi on olemassa myös se vaihtoehto C: kasvun haittojen minimointi ja kasvun kontrollointi kunnes väkiluvun kääntyminen laskuun avaa edellytykset todelliselle talouslaskulle. Tähän ei kuitenkaan pitäisi mennä kuin 50 vuotta, mahdollisesti (jos ja kun esimerkiksi lannotteiden raaka-aineista alkaa tulla pulaa) ei sitäkään.

    Näkemyksessäni tähän liittyisi mm. voimaperäinen energiantuotanto kaikilla mahdollisilla vähäpäästöisillä menetelmillä, ekosysteemipalvelujen arvottaminen ja bioakkumuloituvien materiaalien käytön vähentäminen tai eliminointi. Ratkaisevassa asemassa on energiantuotanto, sillä muut ongelmat ovat yleensä ratkaistavissa ja nykyiset käytänteet korvattavissa jos energiaa vain on riittävästi. Nykytiedon valossa pidän tätä toteuttamiskelpoisempana kuin degrowthia ja turvallisempana kuin business as usual-skenaariota (mikä ei varmasti voi jatkua, tästä olemme samaa mieltä).

    Voi olla, että on jo myöhäistä, mutta mieltäni riipii ajatus siitä, että degrowthia kannattamalla olemme vähän kuin paavi Afrikassa: pidättäytyminen seksistä on aivan varmasti ainoa varma turva AIDSia ja ei-toivottuja raskauksia vastaan, mutta sen saarnaaminen ratkaisuna ei varsinaisesti edistä mitään ja saattaa johtaa odottamattomiin seurauksiin.

    VastaaPoista
  6. "degrowthia kannattamalla olemme vähän kuin paavi Afrikassa: pidättäytyminen seksistä on aivan varmasti ainoa varma turva AIDSia ja ei-toivottuja raskauksia vastaan, mutta sen saarnaaminen ratkaisuna ei varsinaisesti edistä mitään ja saattaa johtaa odottamattomiin seurauksiin."

    Analogiasi on hauska ja herättää ajatuksia. Onneksi sentään degrowthissa ei ole kyse ihan yhtä perustavaa laatua olevien viettien kanssa painimisesta. Vai onko?

    Itse uskoisin, että talouskasvun ja toimeentulon välille on vain totuttu asettamaan yhtäläisyysmerkki, koska näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika ihmiskunnan historiassa. Ja elintason laskulta tuntuvat asiatkaan eivät välttämättä ole sitä. Esimerkki: Talouskasvu pysähtyy. Pienyrittäjä ei saa yhtä paljon kauppoja ja hänen tulotasonsa laskee. Hän joutuu luopumaan toisesta autosta. Ajatus tuntuu ensin mahdottomalta, mutta siihen totuttuaan yrittäjä huomaa, että itse asiassa bussit kulkevat ihan mukavasti ja pieni kävelymatka bussille vain virkistää ja rentouttaa. Autosta luopuminen onkin lopulta helpotus: yksi asia vähemmän mietittävänä kun ei tarvitse pohdiskella, koska autoon seuraavan kerran tulee joku iso remontti, milloin se pitää viedä katsastukseen ja kuka ne renkaat ehtisi vaihtaa.

    Uskon siis, että degrowthia kuitenkin helpompaa ja mielekkäämpää saarnata kuin seksistä pidättäytymistä, jossa sama logiikka ei ehkä toimi ;-)
    - Jaakkola

    VastaaPoista
  7. Jatkan vielä aiheesta… Nykyistä järjestelmää olisi helpompi kritisoida, jos sen ymmärtäisi kunnolla. Taloustiedettä lukemattomana minulle on kuitenkin jäänyt hyvin epäselväksi syy siihen, miksi
    ”On totta, että nykyinen taantuma on tuonut mukanaan työttömyyttä, veropohjan heikentymistä sekä hyvinvointipalvelujen karsimisuhkia. Kasvun taantuminen onkin uhka nimenomaan nykyiselle länsimaiselle kasvuyhteiskunnalle ja -kulttuurille.”

    Minulta menee yli ymmärryksen se, miksi ja miten KASVUN hidastuminen johtaa työpaikkojen vähenemiseen. Olen koettanut miettiä, millä matemaattisella yhtälöllä näin tapahtuu. Näinhän siis lehdet joka lamassa uutisoivat, mutta en vain ymmärrä sitä. On minusta ihan loogista ja järkeenkäypää, että jos kasvu pysähtyy kokonaan tai muuttuu negatiiviseksi (talous pienenee), työpaikat vähenevät. Ja sitä mukaa kun työllisyys heikkenee, vähenevät myös verotulot. Mutta en siis voi käsittää, miksei kasvun hidastuminen johda vain siihen, että verotulojen KASVU hidastuu. Ja että UUSIA työpaikkoja ei synny. Miksi koko maailmantalous julistetaan hätätilaan vain sen takia, että kasvu hidastuu, huom. hidastuu, ei suinkaan edes pysähdy! Onko tässä kyse todellisesta matematiikan laista vai vain tekosyystä, jolla yritysjohtajat voivat toteuttaa saneerauksia, joita muutenkin haluaisivat tehdä saavuttaakseen itselleen suuremman voiton. Eli yksinkertaistaen: väkeä pihalle ja revitään jäljelle jäävistä työntekijöistä enemmän irti, kun on saatu siihen oivallinen perustelu nimeltä talouskasvun hidastuminen.
    - Jaakkola

    VastaaPoista
  8. "Onneksi sentään degrowthissa ei ole kyse ihan yhtä perustavaa laatua olevien viettien kanssa painimisesta. Vai onko? "

    Pelkään, että läheltä liippaa.

    Ihmisillä on mitä todennäköisimmin geneettisesti "rautakoodattu" oletusasetus yrittää parantaa omaa ja jälkeläistensä suhteellista asemaa yhteiskunnassa. Kautta aikojen materiaalinen vauraus on ollut yksi tärkeimmistä suhteellisen aseman mittareista ja sen saavuttamisen välineistä.

    Jotkut uskovat, että tämä ahneus voitaisiin jalostaa ihmisistä pois. On olemassa yhteisöjä, joissa toisista erottuva vauraus on suorastaan tabu. Mutta kaksi asiaa täytyy pitää kirkkaana mielessä.

    Ensinnäkin, kyseiset yhteisöt eivät yleensä ole kovin mukavia asua. Tyypillistä näille yhteisöille on endeeminen köyhyys ja kaikki köyhyyden mukanaan tuomat vitsaukset. Yhteisöllisyyttä on toki enemmän, ja ihmiset ovat näissäkin yhteisöissä iloisia ja onnellisia, mutta kysyä sopii onko tälläinen kuitenkaan tavoiteltava olotila - ja kuinka vakaa sellainen voi nykymaailmassa olla.

    Toiseksi, yhteisöllisyys on kaksiteräinen miekka. Minua on jo pitkään vaivannut perustavanlaatuinen ristiriita vihreän liikkeen kannattajien (luen mukaan itseni) nimellisten tavoitteiden välillä. Toisaalta, kannatamme kulutusyhteiskunnan alasajoa ja sen korvaamista yhteisöllisemmällä, pienimuotoisemmalla ja vähemmän liikkuvalla yhteiskunnalla. Jos haluamme, että ihmiset tyytyvät vähempään, yhteisöllisyys ja ryhmäpaine ovat luultavasti välttämättömiä työkaluja, tai ainakin väistämättömiä seurauksia esimerkiksi siitä, että ihmiset eivät enää kykene yhtä vapaasti valitsemaan asuinpaikkaansa tai kulutuskäyttäytymistään.

    Toisaalta, kannatamme liberaaleja arvoja, joista yhtenä päällimmäisimmistä pidämme ihmisten vapautta olla sellaisia kuin he ovat. En varmaan liioittele paljon, jos sanon, että tyypillinen tätäkin blogia lukeva pitää "pikkukylämentaliteettia" ahdistavana ja rajoittavana. Itse - pikkukylästä kotoisin olevana - ainakin pidän.

    Lisäksi, vastustamme erilaisia sosiaalista koheesiota lisääviä mekanismeja, kuten nationalismia, ja kannatamme tutkitusti sosiaalista koheesiota heikentäviä mekanismeja, kuten maahanmuuttoa. (En ihan oikeasti halua tästä mamu-keskustelua, mutta tämä asia pitäisi minusta älyllisen rehellisyyden nimissä tunnustaa.) Oli itse asiasta mitä mieltä tahansa, esimerkiksi Putnamin ja hänen ryhmänsä laajat tutkimukset osoittavat melko vastaansanomattomasti, että monimuotoisissa yhteiskunnissa keskinäinen luottamus on paljon homogeenistä yhteiskuntaa heikompaa. Ihan konkreettisena esimerkkinä, Washingon Postin taannoinen artikkelisarja Suomesta tuli siihen johtopäätökseen, että tasa-arvoisuutta lisäävät ratkaisumme ovat pitkälti homogeenisyyden ja siitä seuraavan kansallisen, jopa nationalistisen yksituumaisuuden ansiota. Tätä kohtaa ei jostain syystä Suomessa juuri noteerattu.

    Nämä tavoitteet ovat kenties sovittamattomassa ristiriidassa. Pikkukylistä seuraa pikkukylämentaliteettia, ja liberalismista seuraa itsensä toteuttamista mm. taloudellisen edun tavoittelun kautta. Minusta on naiivia uskoa, että tulevaisuuden ekoyhteisö - olettaen että siinä asuisi ihan tavallisia ihmisiä - olisi yhtään sen suvaitsevaisempi kuin nykyiset pikkukylät ovat, jos kohta suvaitsemattomuuden kohteet saattaisivat poiketa nykyisistä.

    Työn tuottavuuden parantaminen mahdollistaa lisääntyneen vapaa-ajan ja, sanoisin, suvaitsevaisuuden sekä vaurauden jakamisen; ylimääräinen energia mahdollistaa työn tuottavuuden parantamisen. Jos energian kulutuksessa palataan 1950-luvulle, paras arvaus on että yhteiskunnista tulee aikaa myöten suunnilleen yhtä yhteisöllisiä ja ryhmäpainostavia kuin 1950-luvulla. Energiatehokkaat liikkumismuodot ja Internet saattavat vähän hidastaa tätä kehitystä, mutta toisaalta, nyt jo on nähtävissä että netinkäyttäjät kommunikoivat pääasiassa samanmielisten kanssa.

    VastaaPoista
  9. Jaakkola: itse olen antanut itselleni ymmärtää, kyse lienee pohjimmiltaan ihmisten kekseliäisyydestä johtuvasta työn tuottavuuden kasvusta.

    Tuottavuus voidaan laskea yksinkertaistaen kaavalla: tuottavuus = tuotokset miinus panokset. Tässä yhtälössä tuotokset tarkoittavat yksinkertaistaen BKT:ta ja panokset esimerkiksi työnteon määrää.

    Ihmisten jatkuva kekseliäisyys mahdollistaa tuotosten eli BKT:n tuottamisen yhä pienemmillä työpanoksilla. Tällöin työttömyyden lisääntymisen estäminen vaatii, että BKT:n määrä kasvaa.

    BKT:n on kasvettava vähintään yhtä paljon kuin työn tehokkuus lisääntyy, jotta työttömyys ei kasvaisi. Tästä ei voida laskea täsmällistä matemaattista mallia, mutta empiirisesti on laskettu, että noin 2-3% kasvutarve on olemassa (ns. "Okunin laki", mutta tämä ei ole matemaattinen laki, vaan empiirisen analyysin perusteella aika hyvin todellisuutta kuvaava mallinnus).

    Työn tehokkuuden lisääntyminen johtuu ainakin osaltaan energiankäytön lisääntymisestä (pääomainvestointien kautta tulevat energian eri hyödyntämistavat korvaavat ihmistyötä).

    On hyvä muistaa, että sosiaaliset "lait" kuten tämä ns. "Okunin laki" kuvaavat todellisuutta vain siinä määrin, kuin yhteiskunta toimii ns. lain perusteella. Yhteiskunnassa voidaan kuitenkin sopia uusista toimintamalleista. Villi länsikin on rauhoittunut, kun uusi sivistyneempi toimintatapa on sinne juurtunut...

    Esimerkiksi Tim Jackson onkin ehdottanut raportissa "Prosperity without growth", että meidän olisi ehkä syytä arvioida tiukemmin, minkälaiset infrastruktuuriinvestoinnit todella lisäävät ihmisten ja ympäristön hyvinvointia (huolimatta ihmistyön tarpeen vähentymisestä), ja mitkä investoinnit mahdollisesti vain korvaavat ihmistyötä, mutta eivät lisää hyvinvointia samassa suhteessa.

    KS: http://www.degrowth.fi/2010/04/tim-jackson-degrowth-taloustiedetta.html

    VastaaPoista
  10. J.M. - aiemmassa blogikirjoituksessani olen pyrkinyt avaamaan liberaalien ja yhteisöllisten arvojen välistä "ristiriitaa" kärjistyksenä, jossa asetetaan kaksi vastakkaista asiaa tavalla, joka tekee itse asiassa vääryyttä molemmille arvopohjille:

    "Shalom Schwartzin arvoteoriasta saamme apua argumentointiin. Suomeksi tätä arvoteoriaa on käsitellyt Martti Puohiniemi. Schwartzin arvoteoriassa ihmisillä ja yhteiskunnilla on kaksi keskeistä arvojännitettä:

    * Muiden huomiointi vs. itsensä korostaminen
    * Avoimuus muutokselle vs. säilyttäminen

    Näiden jännitteiden ääripäät eivät ole itsessään hyviä tai pahoja. Tärkeää on, että ääripäiden osalta ei tehdä ylilyöntejä, vaan pyritään tasapainottelemaan ääripäiden välillä. Jos ääripäät saavat ylivallan, niin ollaan pitkällä tähtäimellä vaikeuksissa."

    Ks: http://www.degrowth.fi/2010/06/degrowth-ei-ole-aariliike-jolla-on.html

    Toisin sanoen: nykyinen kasvuparadigma on ehkä mennyt yhteen ääripäähän, joten degrowth-näkökulmasta on järkevää pyrkiä kohti nyt varjoon jääneitä yhteisöllisiä arvoja ja tulevien sukupolvien etujen vaalimista. Mutta yhteisöllisyydestä ja tulevien sukupolvien etujen vaalimisestakaan ei tule tehdä "äärifetissiä" :)

    VastaaPoista
  11. Kasvun ja talousjärjestelmän kohtalonyhteydestä vielä, siten kun sen itse ei-taloustieteilijänä ymmärrän. Tämän lisäksi tulee vielä tuo mainittu työn tuottavuuden kasvu.

    Yksinkertaistetusti, nykyinen talousjärjestelmämme perustuu jatkuvasti laajenevaan velanottoon pankkien kautta. Pankit ottavat vastaan talletuksia, joista ne lupaavat maksaa korkoa. Koron ne maksavat antamalla talletuksia vastaan lainoja talletuskorkoa korkeammalla korolla. Erotus jäi pankin kulujen peittämiseksi ja tietysti voitoksi. Vielä parisataa vuotta sitten pankit pystyivät käytännössä lainaamaan ainoastaan niin paljon rahaa kuin kassaholvissa sitä oli talletettuna. Silloin pääomasta oli vakava pula, ja monet hyödyllisetkin hankkeet jäivät rahoittamatta.

    Keksittiin, että koska kaikki tallettajat eivät yleensä halua rahojaan takaisin yhtä aikaa, pankit voisivat lainata rahaa enemmän kuin heillä sitä kassaholvissa olikaan. Näin pankki ryhtyi luomaan rahaa; jokaista kassaholviin talletettua killinkiä kohden se saattoi lainata vaikkapa viisi killinkiä. Simsalabim, nyt taloudessa onkin kuusi killinkiä - yksi pankissa, viisi esimerkiksi toiveikkaan teollisuuspampun tehtaan laajennusta rahoittamassa.

    Järjestelmä perustui - ja perustuu - täysin luottamukseen siitä, että lainanottaja pystyy maksamaan lainansa ja sen korot takaisin. Järjestelmän historian aikana tämä ei yleensä ollut mikään ongelma. Teollisuuspampun tehtaanlaajennus lisäsi tuotantoa, ja lainan kulut katettiin tuotteiden myynnistä tulevalla kassavirralla. Lainan myöntäminen perustuu siis ajatukseen, että uusia tuotteita ostetaan. Tämä tarkoittaa, että teollisuuspampun pitää luottaa taloudellisen tilanteen parantuvan eli talouden kasvavan niin, että markkinat kasvavat, uusille tuotteille on kysyntää ja tehdas voi tehdä voittoja. Luottamus on tässä avainsana!

    No, mitä tapahtuu jos näin ei käykään? Teollisuuspamppu ei pysty maksamaan lainojaan, ja vakuutena oleva omaisuus realisoidaan. Mutta jos muut teollisuuspamput eivät halua ostaa omaisuutta - sanotaan vaikka siksi, että talous ei kasvakaan eikä kukaan uskalla sijoittaa rahaa tehtaisiin - pankille voi tulla pahojakin tappioita.

    Vaihtoehtoisesti, teollisuuspamppu saattaa ajatella, että hänen tuotteensa korvaavat jonkin muun tuotteen, vaikka ihmisillä ei olisikaan enempää rahaa käytettävissään. Mutta tämä vain siirtää ongelmaa: jos ihmiset vaihtavat kulutustaan, jonkun muun tehtaan tuotanto tulee loppumaan.

    Jos kyse on yhdestä tai muutamasta teollisuuspampusta, järjestelmä kestää. Mutta jos kyse on systeemisestä ja pitkäkestoisesta taantumasta, järjestelmä säröilee, ehkä romahtaa. Jos lainojen takaisinmaksuun ei uskota, niitä ei myönnetä. Koska lainojen säännöllinen uusiminen eli ns. roll-over on nykyisessä, pääoman käytön optimointiin (=kassan minimointiin) pyrkivässä “tehokkaassa” järjestelmässä ihan normaalin toiminnan jatkamisen edellytys, talouden moottori hirttää kiinni hyvin nopeasti. Hiukan tälläinen mutta monimutkaisempi luottamuspulan dynamiikka oli nykyisen kriisin taustalla.

    Kun pankeista (tai sijoittajilta) ei enää saa rahaa, investoinnit vähenevät. Tämä tarkoittaa, että uusia työpaikkoja ei synny, vaikka samalla - esimerkiksi tehtaan sulkemisen johdosta - entisiä todennäköisesti häviää. Samalla ne, jotka elävät investointien toteuttamisella (esimerkiksi rakennusmiehet) jäävät työttömiksi. Nyt taloudesta on poissa yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ole tuloja laitettavaksi pankkiin. Rahan saaminen investointeihin vaikeutuu entisestään, ja yhä useampi joutuu työttömäksi. Veropohja rapisee, työttömyyskorvauksien maksaminen muuttuu mahdottomaksi, työttömät äänestävät Hitleriä ja/tai valtaavat kadut. Tämä syöksykierre on, raa'asti yksinkertaistettuna, se pelon lähde.

    VastaaPoista
  12. Timo, allekirjoitan. Pitäisi päästä yhdestä ääripäästä (jos tämä on ääripää?) vähän kauemmaksi, mutta välttää luisuminen toiseen ääripäähän.

    Ehkä olen kyyninen, kun toisinaan näen ihmiskunnan historian oskillaationa ääripäästä toiseen. Korjausliikkeet tulevat aina liian myöhään, ja ovat aina liian suuria. Tällä kertaa tosin erona on, että olemme kuluttaneet tämän ääripään saavuttamiseen tarvittavat resurssit.

    Eikä kirjoittamasi poista sitä, että monien talouslaskun kannattajien filosofia ei mielestäni suvaitsisi sellaista yhteisöllisyyttä, mitä kasvusta kieltäytyvän yhteiskunnan synnyttäminen vaatisi. En ole ollenkaan varma, suvaitsisinko minäkään!

    Onhan jo nyt nähtävissä, millainen älinä viiteryhmämme keskuudessa nousee vaikkapa Halla-Ahon kirjoituksista, joissa nyt kuitenkin - kaikesta vaivaannuttavuudestaan huolimatta - objektiivisesti ja historiallisesti ottaen ollaan vielä melkoisen suvaitsevaisia. Niissä kun puhutaan lähinnä kannustimien poistamisesta ja politiikan kiristämisestä, eikä esimerkiksi kehoteta muiluttamaan maasta kaikkia väärinajattelevia, mikä oli yhteisöllisyys-ääripään modus operandi vielä 70 vuotta sitten. Mutta ei tehdä tästä mamu-keskustelua; tämä nyt vain on mielestäni hyvä käytännön esimerkki ristiriitaisesta retoriikasta, ehkä myös tavoitteista.

    Kirjoitit kuitenkin tuossa linkkaamassasi artikkelissa mielestäni erinomaisesti, että

    "Siitä, että talouskasvu kyseenalaistetaan, ei loogisesti seuraa sitä, että talouslasku on ainoa kategorinen vaihtoehto."

    Ehkä itsekin syyllistyn degrowth-liikkeen niputtamiseen automaattisesti talouslaskun kannattajiksi. Itse olen varmaankin juuri noilla linjoilla: rajoittamaton talouskasvu ei ole mahdollista, mutta talouslasku ei liene ainoa vaihtoehtomme.

    Suurimpana puutteena tällä hetkellä taitaa olla kuitenkin uskottavan vaihtoehdon tai mekanismin puute. Nyt lukemista odottaa uudehko kirja The Constant Economy, jossa esiteltäneen jotain mallia. Pitää myös tuo Tim Jacksonin kirja lukea, josko siinä vaikka olisi esitelty mekanismi millä nykytilasta päästäisiin tavoitetilaan.

    Ceterum censeo: muuten olen sitä mieltä, että työn tehokkuuden lisäämiselle ilman energiankäytön lisäämistä on hyvin selkeät ja keskipitkällä aikavälillä vaikeasti ylitettävät rajat.

    VastaaPoista
  13. Ah, kiitos näistä valaisevista selvennyksistä!
    Yhteisöllisyydestä olen itsekin ollut hieman samoilla linjoilla kuin J.M. Se ei mielestäni ole edes kyynisyyttä, vaan ihan tosiasia, ettei yhteisöllisyys suinkaan kaikille ole autuaaksi tekevä asia. On olemassa iso porukka (esim. tätä kirjoitusta lukevien valtaosa?), jotka arvostavat yhteisöllisyyttä. Mutta on myös paljon sellaisia, joita koko sana vain ahdistaa. Vaikka itse lukeudun yhteisöllisyydestä nauttiviin, ymmärrän hyvin myös toisenlaisen elämäntavan viehätyksen. Mielestäni yhteisöllisyys vs. talouskasvu vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole ainoa tapa ajatella. Jatkuvasti paremmasta elintasosta luopuessaan voi tilalle saada yhteisöllisyyden sijaan/ lisäksi enemmän aikaa toteuttaa itseään, esim. maalata, kirjoittaa, tehdä käsitöitä jne. Ihan yksin omassa rauhassaan, jos niin haluaa. Itsensä toteuttaminen on myös yksi voimakas, perustavaa laatua oleva tarve (vietti?). Nykyäänhän tämä on markkinointimiesten ja –naisten toimesta ovelasti suunnattu kuluttamiseen. Shoppailu tuo kuitenkin hyvin lyhytaikaisen tyydytyksen ja moni meistä on varmaan itsekin kokenut, kuinka ylenmääräinen kaupoissa juokseminen kummasti ”unohtuu” jonkun kiinnostavan harrastuksen vallatessa kaiken ajan. Ihminen haluaa tavoitella parempaa itselleen ja jälkeläisilleen, se on fakta. Mutta paremman määritelmä on kovin joustava sen jälkeen, kun perustarpeet (riittävä ravinto ja katto pään päällä) on tyydytetty. Vielä kommentti yhteisöllisyydestä ja sen liputtajista: käsittääkseni tavoitteena on yhteisöllisyyden mahdollistaminen, ei suinkaan sen ”pakkosyöttö”. Nykyisessä maailmanjärjestyksessä esimerkiksi yhteisöllinen asuminen ei ole edes mahdollista läheskään kaikille siitä haaveileville.

    Talousjärjestelmän toiminnasta, tyhmä kyselee edelleen. Tuottavuuden kasvu on mielestäni mielenkiintoinen juttu, koska itse en näe sitäkään minään esteenä työllisyydelle. Työ kun ei maailmasta lopu, vaan sitä on aina enemmän kuin tekijöitä. Kyse on kai vain siitä, että kaikelle tarpeelliselle työlle ei löydy maksajaa? Nykyään olemme valmiita maksamaan mitä ihmeellisimmistä uusista muovihärpäkkeistä ja hilavitkuttimista helposti monta kymmentä euroa kuukaudessa, mutta auta armias, jos meiltä pyydettäisiin muutaman kymmenen euron lahjoitusta siihen, että joku voisi muutaman kerran kuussa käydä laittamassa ruokaa viitoskerroksen yksin asuvalle seniorikansalaiselle, jolta ruoanlaitto ei enää onnistu. Meidät on siis onnistuneesti aivopesty ajattelemaan, että ”parempi” tulevaisuus tarkoittaa uusinta kaupasta löytyvää hilavitkutinta. Eikä esimerkiksi sitä, että joku mahdollisesti tulee meidänkin luokse laittamaan ruokaa sitten, kun itse olemme yhdeksänkymppisiä. Mutta tästä aivopesustahan markkinointi-ihmisille maksetaan, joten ei kai kannata ihmetellä, että tulosta on tullut.

    Tuottavuuden kasvu on varmasti perustunut suurelta osin halpaan öljyyn, jonka aika onneksi näyttäisi olevan loppumassa. Sen myötä energian hinta (kaiken energian) nousee ja yhtälö alkaa ehkä muuttaa muotoaan?
    Ottaen kaiken edellä mainitun huomioon, miten tähän kuvioon istuu paikallistalouden kehittäminen ja vaihtopiirit? Olen koettanut ajatusleikkiä vaihtopiirien laajenemisella ja miten se toimisi nykyisen talousjärjestelmän rinnalla ja vielä hurjempana vaihtoehtona: nykyisen talousjärjestelmän tilalla? http://www.community-exchange.org/ maalailee mm. näin: “When money is proprietary it confers the money power on those who 'create' and control it; when it is in the public domain the money power resides with its users, who can ensure that it is used for the public good. Recover the money power by starting a new CES exchange in your area. Let the community decide how its efforts will be deployed instead of faceless and unaccountable individuals who do so for their private gain at others' expense.Money and credit belong to the commons. Recapture these powerful forces for the common good.”
    - Jaakkola

    VastaaPoista
  14. Kiinnostavaa keskustelua! Muutamia ajatuksia:

    Quote: "Vielä kommentti yhteisöllisyydestä ja sen liputtajista: käsittääkseni tavoitteena on yhteisöllisyyden mahdollistaminen, ei suinkaan sen ”pakkosyöttö”."

    Täsmälleen - tai ainakin näin toivon olevan :)

    Quote": Työ kun ei maailmasta lopu, vaan sitä on aina enemmän kuin tekijöitä. Kyse on kai vain siitä, että kaikelle tarpeelliselle työlle ei löydy maksajaa?"

    Työllä käsitämme usein palkallisen työn, joten palkallisen työn näkökulmasta edellä sanomasi ainakin pitää paikkansa. Mutta teemmehän monesti paljon sellaista vapaaehtoistyötä (omien lasten hoito jne) josta kukaan ei ainakaan suoraan maksa tekijälle.

    Ei ole kuitenkaan kovin selvää vielä, miten palkkatyön, työttömyyden, markkinoiden toimivuuden ja toisaalta vapaaehtoistyön, hyvinvoinnin ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan yhteiselo saataisiin toimimaan nykyistä paremmin; pääpaino nykyisessä ajattelutavassa on liikaa rahamäärällisesti laskettavassa palkkatyössä.

    Nykymuotoisessa systeemissä joka tapauksessa työllisyys/työttömyys on linkittynyt tiiviisti markkinoihin/tuottavuuteen/kasvuun/rahaan siten, että systeemiin on rakentunut käytännön kasvupakko. Toivotaan - ja itse pyrin tekemään palkka- ja vapaaehtoistöitä sen eteen - että tätä kasvupakkoa on mahdollista edes jonkin verran purkaa.

    Quote: "Ottaen kaiken edellä mainitun huomioon, miten tähän kuvioon istuu paikallistalouden kehittäminen ja vaihtopiirit? Olen koettanut ajatusleikkiä vaihtopiirien laajenemisella ja miten se toimisi nykyisen talousjärjestelmän rinnalla ja vielä hurjempana vaihtoehtona: nykyisen talousjärjestelmän tilalla?"

    Olen pohtinut samaa. Stadin aikapankissa tätä jonkin verran jo kokeillaan, ja minusta tämänkaltaiset vaihtopiirit ovat lupaavia. Mutta toisaalta on hyvä muistaa, että paikalliset vaihtopiirit eivät ole tehokkaita vaihtamaan globaaleja, immateriaalisia "aivoresursseja" - jotka esimerkiksi auttavat meitä globaalilla tasolla positiivisissa keksinnöissä sekä taistelemaan ilmastonmuutosta vastaan globaalisti - joten rinnalle tarvittaneen myös "globaaleja vaihtopiirejä". Siis jonkinlaista globaaliakin vaihdantaa tarvitaan - mutta tämänkään vaihdannan ei tarvitse tapahtua rajoittamattoman rahapääoman ehdoilla.

    VastaaPoista
  15. Jaakkola, tarkentaisin tuota huomiotasi omien (ehkäpä kyynisten) havaintojeni pohjalta: iso osa degrowth-henkisistä arvostaa idealisoitua yhteisöllisyyttä, jossa ei ole mukana sen kääntöpuolia.

    Kun asuu kaupungissa ja käyttää vähän aikaisempaa enemmän aikaa samanhenkisten kavereiden kanssa olemiseen, on helppo välttyä näkemästä mitä negatiivisia vaikutuksia yhteisöllisyydellä voi olla. Ryhmäpaine ja konformistisuus on helppo unohtaa, kun kuuluu jo sisäryhmään.

    Leikittelen joskus ajatuksella yhteisöllisistä ekokylistä 2100-luvulla. Lihaasyöviä kirkossakävijöitä katsotaan karsaasti, ja päänsä ajelevaa nuorta kiusataan koulussa. Vanhaisäntä jyrisee nuorisolle, notta näillä lakeuksilla ei tunneta semmosta tautiakaan kun kapitalismi; pare nyt vaan kasvattaa rastat ja mennä kuokkimaan yhteispeltoa eikä ajatellakaan mitään oikikseen menoa.

    Ehkä ne silti ovat nykymenoa parempia vaihtoehtoja. Itsekin olen ajatuksesta hyvin viehättynyt.

    Nykyisin voi tietysti toteuttaa oman elämänsä hidastamista vaikka ihan omassa rauhassaan. Kannatan lämpimästi, siirryin palkkatyöstä ja yrityksen osakkuudesta epävarmasti ynnä heikosti palkatuksi apurahatutkijaksi ja elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Mutta kaikille se ei sovi. Siksi downshiftingin vaikutukset eivät ole kokonaisuuden kannalta kuin lähinnä symbolisia. Ongelma on nähdäkseni siinä, että downshifting laimenee hyvin helposti jälleen yhdeksi tavaksi ostaa hyvä omatunto.

    Olen tässä kritiikissäni vähän epäreilu, kun degrowth-liike eikä mikään muukaan voi yksin ratkaista kaikkia maailman ongelmia.

    Talousjärjestelmän toiminnasta vielä. Itse asiassa näillä niinsanotuilla kornukopisteilla eli rajattoman kasvun puolestapuhujilla on ainakin yksi hyvä argumentti. Uutta arvoa voidaan luoda yhdistelemällä olemassaolevia "osia" uudella tavalla. Näin syntyy jälleen uudenlainen osa, joka kasvattaa osien kokonaismäärää, ja siten eksponentiaalisesti myös mahdollisuuksien määrää. Jos esimerkiksi olisi geneerisiä osia jotka voisi yhdistellä neljällä eri tavalla, kaksi osaa tuottaisi 4^2 = 16 mahdollisuutta; kolmannen osan lisääminen järjestelmään kasvattaa mahdollisuuksien määrän 64:een; neljäs osa 256:een ja niin edelleen.

    Tuottavuuden kasvu tavallaan tuottaa enemmän osia ja mahdollistaa erilaisten osien tuottamisen. Harmi, että kornukopistien argumentti unohtaa energian merkityksen: pelkkä uuden yhdistelmän keksiminen ei yleensä riitä, vaan se täytyy myös kyetä toteuttamaan. Sen verran siinä kuitenkin on perää, että tuottavuuden kasvu ei automaattisesti tarkoita työttömyyden kasvua, vaan ainoastaan silloin, jos talous pysyy vakiona.

    Mutta kuten totesin, tuottavuuden kasvulle on rajat, ja ne rajat alkavat jo häämöttää. Itse en pidä energiakriisiä todellakaan mahdollisuutena, vaan kammottavana uhkana niin ihmisille, yhteiskuntajärjestykselle kuin ympäristöllekin: epätoivoiset ihmiset ja taantuva yhteiskunta eivät suojele ympäristöä, vaan raiskaavat sen pienimmänkin hyödyn toivossa.

    Äskettäin lukemassani öljyn historiikissa (The Prize, Daniel Yergin) on aikamoinen kuvaus öljysaarrossa olleesta Japanista, jossa mielipuolisen hätäohjelman nimissä valjastettiin suunnaton ihmismäärä keittämään öljyä mäntyjen juurakoista. Kilometrien säteellä suurten kaupunkien ympärillä oli sodan päätyttyä tuskin pienintäkään tainta pystyssä. Saanto oli mitättömät 3000 barrelia kaiken huipuksi käyttökelvotonta polttoainetta.

    Tilanne voisi olla toinen jos meillä jo olisi esimerkiksi talousjärjestelmä, joka ei osoita romahtamisen merkkejä heti jos kasvu laantuu. Tai jos vaihtoehtoista energiaa olisi voimaperäisesti rakennettu kuten Ranskassa 1970-80-luvuilla. Silloin halvan öljyn loppuminen voisikin olla mahdollisuus.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.