Samassa osoitteessa on tänään julkaistu degrowth-näkökulmat myös seuraaviin aiheisiin:
- Ympäristön rajat
- Globaali oikeudenmukaisuus
- Työllisyys ja sosiaalipolitiikka
- Talouskasvun ja hyvinvoinnin mittarit
- Makrotalousteorian muutostarpeet
- Polkuja muutokseen
Ihmisten ja ympäristön hyvinvointi on talouskasvua ja työllisyyttä tärkeämpää
Pitkään on opetettu, että talouden tulee kasvaa 2–3 prosenttia joka vuosi, jotta työttömyys ei kääntyisi nousuun. Työttömyys on uhka hyvinvointiyhteiskunnalle: työttömyyden lisääntyessä verotulot eivät riitä terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden, koulutuksen ja muiden yhteiskunnan tarjoamien palveluiden ylläpitämiseen. Työttömyys on uhka myös yksilölle: työtön voi esimerkiksi syrjäytyä tai jäädä köyhyysloukkuun. Työllisyyden näkökulmasta talouskasvu vaikuttaakin väistämättömältä tavoitteelta.
Edellä esitetty päättelyketju voidaan kuitenkin asettaa kriittiseen tarkasteluun useista näkökulmista. Päättelyketjun ehkä keskeisin sokea piste on, että kaikkea palkkatyötä pidetään niin yhteiskunnan kuin yksilönkin näkökulmasta yhtä arvokkaana – kunhan valtio ja kunnat vain saavat verotuloja ja kunhan ihmisillä on töitä. Kaikki palkkatyö ei kuitenkaan ole yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta yhtä arvokasta. Samalla mielekästä tekemistä ja arvokasta elämää on myös palkkatyön ulkopuolella (EVAn arvo- ja asennetutkimus 2010; Gorz 1999).
Kaikella tekemisellä – palkallisella ja palkattomalla – on positiivisia ja negatiivisia suoria ja epäsuoria hyvinvointivaikutuksia. Ongelma on se, että suuri osa näistä vaikutuksista ei näy valtiolle ja kunnille kertyvissä verotuloissa eikä yksilötasolla maksetuissa palkoissa. Palkkatyö voi tuottaa pahoinvointiakin sekä yhteiskunnalle että yksilölle.
Toisaalta mielekäs tekeminen ei aina saa motivaatiotaan palkasta (Deci & Ryan 2007). Suomessa on viisi miljoonaa käsiparia – ja globaalisti meitä on seitsemän miljardia. Talouskasvu ja raha eivät yksin motivoi näiden käsiparien hyvinvointityötä. Potentiaalinen hyvinvointityö, jota teknologia voi avustaa vain tiettyyn pisteeseen asti, ei siis pohjimmiltaan ole kiinni talouskasvusta, vaan siitä, miten ihmiset motivoituvat tekemään yksilön ja yhteiskunnan kannalta mielekkäitä töitä. Toisaalta talouskasvun pakko voi ohjata käsiparit monenlaiseen arvottomaan tai arvoa tuhoavaankin tekemiseen (esimerkiksi liiallinen työnteko, työperäinen stressi, ja näistä nousevan ahdistuksen paikkaaminen ympäristöä kuormittavalla shoppailulla).
Keskeinen havainto on sekin, että talouskasvu ei ole kohdentunut tasa-arvoisesti Suomessa eikä globaalisti. Kasvun rippeet eivät ole valuneet kaikille. Monet tekevät mielekästä työtä, mutta monien muiden työ on alipalkattua ja epämielekästä. Rakenteellista työttömyyttäkään ei ole kyetty poistamaan – väitetään, että metallimies ei voi tehdä sydänkirurgin töitä eikä päinvastoin. Järkevillä valinnoilla voimme kuitenkin tukea sekä työllisten että työttömien uuden oppimista ja kouluttautumista aloille, joilla hyvinvointivaikutukset ovat sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta suurimmat. Samoin me kaikki voimme tehdä monenlaista arvokasta työtä lyhyemmälläkin oppimäärällä: esimerkiksi vanhusten hyvinvoinnin tai luonnonsuojelun parissa.
Yllä esitetyn kritiikin valossa 2–3 prosentin talouskasvutavoitteen perustelu ”työllistämistavoitteella” tai ”verotulojen ja hyvinvointivaltion turvaamisella” on mieletön ilman, että samalla tarkastellaan palkkatyön suoria ja epäsuoria hyvinvointivaikutuksia. Työn yhteiskunnallinen merkitys on löydettävä uudelleen (Gorz 1999).
Lähteet:
- Deci, E. L. & R. M. Ryan (2007) “Facilitating Optimal Motivation and Psychological Well-being Across Life’s Domains”. Canadian Psychology, 49(1), 14–23.
- EVA:n arvo- ja asennetutkimus 2010: Työelämän kulttuurivallankumous. http://www.eva.fi
- Gorz, A. (1999) Reclaiming work: Beyond the wage-based society. Polity Press, Cambridge.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.