Avoin kirje Sixten Korkmanille: Degrowth-leimakirves osui olkiukkoon

Hyvä Sixten Korkman,

Nostitte Helsingin Sanomien kolumnissanne Sekä jäärät että hörhöt ovat väärässä: Talouskasvu ja ympäristö eivät ole toistensa vihollisia esille tärkeitä näkökulmia. Kirjoitus oli monella tavalla ansiokas ja sisälsi tärkeitä viestejä päättäjille.

Aloititte kolumninne seuraavasti:

"Talouskasvu ja kestävä ympäristö ovat ristiriitaisia tavoitteita. Näin ajattelevat sekä elinkeinoelämän vanhat parrat että viherpiipertäjät. Edelliset vaativat siksi ympäristöpolitiikan vesittämistä ja jälkimmäiset talouden kääntämistä pysyvästi laskuun (degrowth)."

Kirjoituksenne osuu tässä harmillisella tavalla olkiukkoon. Kirjoitin kolumnistanne vastineen Helsingin sanomille, mutta lehti ei ole ainakaan vielä (maanantaina 30.11. klo 09.00) julkaissut vastinettani. Julkaisenkin vastineeni nyt avoimena kirjeenä. Tavoitteeni on edistää avointa keskustelua aiheesta, jotta yhteinen ymmärryksemme aihepiiristä lisääntyisi.

Tässä Helsingin Sanomiin lähettämäni vastine kokonaisuudessaan:

------

Sixten Korkman (HS.fi 19.11.) nosti esille tärkeitä näkökulmia talouden ja ympäristön välisestä suhteesta. Kirjoittaessaan viherpiipertäjistä Korkmanin leimakirves heiluu kuitenkin tavalla, joka osuu olkiukkoon.

Korkman on antanut itselleen ymmärtää, että degrowthissa on kyse talouden kääntämisestä pysyvästi laskuun. Jo pikainen katsaus akateemiseen tutkimukseen aiheesta (esim. Schneider, Kallis ja Martinez 2010) paljastaa, että tämä väärinymmärrys olisi ollut helposti vältettävissä.

Degrowthissa on kyse monimuotoisesta nykyisen talousjärjestelmän, kulutuskulttuurin sekä talous- ja ympäristöpolitiikan kriittisestä tarkastelusta. Yhdistävä tekijä on bkt-kasvuun liikaa keskittyvän talouspolitiikan kritiikki. Taustalla on pettymys ympäristöongelmien jatkuvaan pahenemiseen siitä huolimatta, että tietoa kestävistä ratkaisuvaihtoehdoista ei ole tähänkään asti puuttunut.

Siitä, että jotain asiaa kritisoidaan ei seuraa sitä, että kritisoidun asian vastakohtaa pidettäisiin tavoiteltavana. Tarkastellaan esimerkiksi lihavuustutkimusten tuloksia. On vakuuttavaa tutkimustietoa siitä, että liikalihavuuteen liittyy terveyshaittoja ja laihduttaminen on usein hyvä keino vähentää näitä haittoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että loputon laihduttaminen olisi terveellistä. Liiallinen laihduttaminen voi olla jopa liikalihavuutta haitallisempaa. Tärkeintä on löytää terveelliset elintavat.

Samalla tavalla bkt-kasvukeskeisyyden kritiikki ei tarkoita sitä, että bkt:n pysyvää laskua pidettäisiin järkevänä tavoitteena. Olennaista ei ole se, kasvaako bkt vai ei. Tärkeintä on löytää ja tukea sellaisia ihmiskunnan hyvinvointia edistäviä elintapoja, jotka ovat samalla luonnon kantokyvyn kannalta kestäviä.

Korkman esittää ratkaisuja, jotka ovat hyviä ja tavoiteltavia. Pienennetään kasvihuonepäästöjä, lopetetaan fossiilisten polttoaineiden tukiaiset, hyödynnetään kestävästi uusiutuvia resursseja. Erityisesti tarvitaan poliittista tahtoa ja kansainvälistä yhteistyötä ympäristövaikutusten huomioimiseksi siten, että markkinatalous saadaan valjastettua kestävien ympäristötavoitteiden mukaiseksi. Toivottu seuraus on kestävän kulutuksen ja tuotannon kasvu sekä kestämättömän kulutuksen ja tuotannon väheneminen.

Nämä kaikki ovat myös degrowth-liikkeen tavoitteita.

Argumenttianalyysin perusteella luokittelisin Korkmanin viherpiipertäjäksi. Määrittelen viherpiipertäjän nimittäin henkilöksi, jonka mielestä markkinatalous tulee valjastaa yhteiseen käyttöömme niin, että kulutus ja tuotanto pysyvät ympäristörajojen puitteissa ja ihmiset voivat elää hyvää elämää. Tervetuloa yhä kasvavaan joukkoomme.

Timo Järvensivu
Kauppatieteiden tohtori, tutkija
Helsinki

----

Hyvä Sixten Korkman,

Kiitos arvokkaasta kirjoituksestanne. Vastineeni lopun nosto virhepiipertäjistä on luonnollisestikin kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Arvostan vastineeni herättämiä mahdollisia kommenttejanne ja jatkan mielelläni keskustelua aiheesta.

Ystävällisin terveisin
Timo Järvensivu

Ylioppilaslehti: Ei nouse

Toimittaja Oskari Onninen kirjoitti Ylioppilaslehteen hyvän ja ajankohtaisen jutun talouskasvunäkymistä ja -näkökulmista. Artikkeli selventää muun muassa uusklassisen ja jälkikeynesiläisen talousteorian eroja, eikä unohda kasvun tavoittelun ongelmiakaan.

”Jos meillä hyvinvointipalvelut on sidottu talouskasvuun, pitäisi laittaa maan parhaat voimat miettimään, miten siitä yhteydestä pääsisi eroon”, Järvensivu sanoo.

Keynesiläinen tie uusliberaalin kasvupolitiikan umpikujasta kestävään ja monimuotoiseen elämään

Luento hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta Oiva Ketonen –seminaarissa 14. marraskuuta 2013 Vaasan yliopistossa

Esitin oman puheenvuoroni professori Matti Pohjolan esityksen jälkeen Skypen välityksellä Brysselistä. Pohjolan näkemyksen mukaan hyvinvointi on Suomessa kasvanut 20 vuodessa reippaasti. Hän tarkasteli asiaa seuraavan kaavan mukaan: ”hyvinvoinnin kasvu = kulutuksen kasvu − tuloerojen kasvun vaikutus + vapaa-ajan kasvun vaikutus + elinajanodotteen kasvu × vuotuinen hyvinvointi”. Lisäksi hän päätyi siihen, että “hyvinvoinnin kehitys on kestävää” ja että “Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”, huomioiden kaksi seikkaa: 1) “Päästöt ilmaan ja vesistöihin ovat vähentyneet (ks. myös Suomen ympäristön tila 2008 –raportti, www.syke.fi)”, 2) “Huolenaiheena ovat luonnonvarojen käytön kasvu ja kasvihuonekaasupäästöt, jotka eivät ole vähentyneet”.

Keskustelu käytiin vasta molempien esitysten jälkeen, joten mennään nytkin suoraan puheenvuorooni:

***

Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia tulee lähestyä samanaikaisesti sekä henkisestä että materiaalisesta näkökulmasta. Aloitan materiaalisesta näkökulmasta ja keskityn erityisesti ekologiseen uhkaan. Se on kiistatta aikamme tärkein kysymys, koska se ratkaisee minkälaiselle pohjalle inhimillistä hyvinvointia voidaan ylipäätään rakentaa. Aiemmin tänä vuonna suuri kansainvälinen joukko ympäristötieteilijöitä julkaisi niin sanotun konsensusraportin. Raportti toistaa jälleen kerran, että todistusaineisto sen puolesta, että ihmiset vahingoittavat toiminnallaan ihmiselämää kannattelevia ekologisia järjestelmiä, on musertava. Tieteilijät sanovat raportissa myös, että parhaimman saatavilla olevan tieteellisen tiedon mukaan ihmiselämän laatu vähenee huomattavasti vuoteen 2050 mennessä, jos jatkamme nykyisellä polulla. Kaikkein merkittävimmän uhan hyvinvointiyhteiskunnalle muodostaa siis nykyinen elämäntapamme.

Ympäristötieteilijät jakavat ihmisen vaikutukset viiteen pääkohtaan, ja ne on syytä kerrata, jotta muistaisimme miten vakavasta ja monimuotoisesta ongelmasta on kyse. Ensiksi he mainitsevat ilmastohäiriöt. Ilmasto muuttuu nyt nopeammin ja enemmän kuin kertaakaan ihmislajin kehittymisen jälkeen. Toiseksi, sukupuuttoon kuolemiset. Elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa; edellinen oli 65 miljoonaa vuotta sitten, kun mm. dinosaurukset kuolivat maapallolta. Kolmanneksi, monimuotoisten ekosysteemien katoaminen. Olemme kyntäneet, päällystäneet tai muuten täysin muokanneet yli 40% planeettamme jäävapaasta maa-alueesta, ja mikään paikka maalla tai meressä ei ole säästynyt suorilta tai epäsuorilta vaikutuksilta. Neljänneksi, saastuminen. Ympäristösaasteet ovat ennätyksellisellä tasolla ja ne lisääntyvät jatkuvasti. Viidenneksi, väestönkasvu ja kulutusrakenteet. Väestön ennustetaan kasvavan noin kahdella ja puolella miljardilla nykyisestä seitsemästä miljardista vuoteen 2050 mennessä, ja tieteilijät pelkäävät, että keskiluokan ja rikkaiden materiaalinen kulutus saattaa kiihtyä entisestään.

Tieteilijät muistuttavat vielä lopuksi, että siihen mennessä kun tämän päivän lapset saavuttavat keski-iän, ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti vahingoittanut maapallon elämää kannattelevia järjestelmiä peruuttamattomasti, ellemme välittömästi ryhdy konkreettisiin toimenpiteisiin kestävän ja laadukkaan tulevaisuuden puolesta.

Tässä kohtaa on tärkeää huomata, että vaikka onneksi välillä näemme valonpilkahduksia siellä täällä, ja joitakin ongelmia on saatu uuden teknologian avulla paikallisesti ratkaistua, kokonaissuunta on ilmiselvästi kohti katastrofia, ja vauhti on kiihtyvä. On myös syytä muistaa, että viittaamieni ympäristötieteilijöiden uskottavuutta omassa työssään lisää pikemminkin varovaisuus kuin liioittelu tulosten analysoinnissa ja esittelyssä. He tuskin haluavat esiintyä niin kutsuttuina alarmisteina.

No, voidaan kysyä miksi mitään ei tehdä – tai toisaalta, miksi haitallisia asioita tehdään edelleen aivan liikaa? Miksi ympäristötieteilijöiden sanomaa ei oteta vakavasti? Miten voi olla, että ekologista uhkaa ei oikein osata edes ottaa ajattelun kohteeksi?

On syytä siirtyä tarkastelemaan hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia henkisestä näkökulmasta. Katsotaanpa ensiksi mitä vallitseva politiikka yhtäältä sanoo tekevänsä ja toisaalta mitä se tekee. Puheen tasolla vallitseva politiikka myöntää, että päästöjä on vähennettävä, mutta samalla se kannustaa kansalaisia kuluttamaan yhä enemmän. On oireellista, että yksikään näkyvä poliitikko ei ole kehottanut kansalaisia luopumaan edes tarpeettomaksi koetusta kulutuksesta, saati arvioimaan uudestaan, nimenomaan ympäristönäkökulmasta, tähän mennessä tarpeellisiksi koettuja tuotteita ja palveluita. Esimerkiksi: tarvitsevatko kaikki yksityisauton; onko suurempi aina parempi; tuottavatko lisäkilometrit todella hyvinvointia? Nämä lienevät hyviä kysymyksiä erityisesti aamuruuhkassa.

Kuulemme poliitikkojen suusta päivästä toiseen myös, että ”kaikki työ on arvokasta”. Tällä viitataan usein siihen, että monet verrattain pienipalkkaiset ammatit, kuten siivous, hoivatyö ja opetus, ovat yhteiskunnan toimivuuden kannalta arvokkaita. Niinhän ne ovat, se on aivan selvää. Lauseeseen kätkeytyy kuitenkin ekologisen todellisuuden kannalta paljon epämiellyttävämpi sanoma: ikään kuin yhteiskunnan tulisi arvostaa kaikkea työtä sisältöön katsomatta, kunhan tästä työstä joku maksaa palkkaa ja tästä palkasta maksetaan veroja. Onko loistoristeilijöiden valmistus ja myynti sitten todella yhtä arvokasta kuin siivous, hoivatyö ja opetus? Entä innovointi, jonka myötä voimme ottaa käyttöön sellaisetkin maan ja meren uumenissa makaavat fossiiliset energialähteet, jotka aiemmin olivat saavuttamattomissa? Tulisiko meidän juhlia tätäkin teknologista kehitystä, kun muistamme, että suurin osa jo löydetyistä fossiilisista energialähteistä tulisi jättää käyttämättä, jos haluamme säilyttää edes jonkinlaisen mahdollisuuden siihen, että ilmasto lämpenisi vain kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna (edit: esityksessä viittasin 90-luvun tasoon) – mitä pidetään jonkinlaisen ennustettavuuden säilymisen rajamerkkinä.

Näyttääkin oudosti siltä, että mitä enemmän omaksumme arjessa ja politiikassa talouden kielen, sitä epätaloudellisemmin elämme. Jos viittaamme taloudellisuudella resurssien järkevään käyttöön, ihmiskunta ei varmaan koskaan ole ollut kauempana tästä ihanteesta kuin nyt. Ei tarvitse kuin ajatella suomalaisen keskivertolapsen synttäreitä ja sitä lelujen määrää, josta sekä lapsi että aikuinen ensin hämmentyvät ja sitten ahdistuvat. Tai pakasteina lentäen ympäri maailmaa kulkevia tuoretuotteita – vain jotta näkisimme joka supermarketissa joka ikisenä päivänä saman virheettömän ja mauttoman valikoiman.

Tässä vaiheessa voidaan jo vastata luennolle etukäteen esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen: ”Mikä uhkaa hyvinvointiyhteiskuntaa?” Materiaalisesta näkökulmasta suurin yksittäinen uhka on fossiilisten polttoaineiden liikakäyttö. Henkisestä näkökulmasta taas näyttäisi siltä, että suurin uhka on vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, joka nojaa niin kutsuttuun ortodoksiseen eli valtavirtaiseen talousteoriaan. Tästä viitekehyksestä käsin hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset yleensä esitetään. Viitekehys nostaa abstraktit taloudelliset käsitteet, kuten talouskasvun ja kilpailukyvyn, kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden, kuten hyvän elämän, edelle. Hetki sitten kuulimme ympäristötieteilijöiden sanoman, että jos nykykehitys jatkuu, hyvän elämän materiaaliset perusedellytykset rapautuvat todennäköisesti jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi kuitenkin kasvaa kun kulutusmahdollisuudet markkinoilla lisääntyvät. Tällainen olettamus tekee perusongelmaan eli resurssien liikakulutukseen puuttumisen lähestulkoon mahdottomaksi. Perusongelmasta ei voida puhua suoraan, jotta viitekehys ei tuhoutuisi samalla kun sen perusolettamukset asetetaan kyseenalaiseksi. Niinpä yleisesti puhutaankin kestävästä, vihreästä tai vaikkapa viisaasta kasvusta, ja samalla toivotaan että teknologian kehitys ratkaisisi ongelmat.

On kuitenkin muistettava tilanteen kiireellisyys. Ilmastonmuutoksen yksi suurimmista ongelmista on sen kumuloituva luonne: haitalliset päästöt kerääntyvät ilmakehään ajan myötä ja vaikuttavat siellä erittäin pitkään. Esimerkiksi Britannian johtaviin ilmastoasiantuntijoihin kuuluvan Kevin Andersonin mukaan, jos haluamme edes 50 prosentin mahdollisuuden jäädä alle 2 asteen lämpenemisen, teollistuneiden maiden on vähennettävä kasvihuonepäästöjään 10 prosentilla vuosittain – alkaen nyt! Vaatimus on tietysti huikea: tämänsuuruista päästöjen alentumista, jos asiaa tarkastellaan kymmenen vuoden ajanjaksolla, ei tapahtunut edes Neuvostoliiton hajotessa kun sen tuotanto romahti. Mutta, jos odotamme vielä vuoden ja toisenkin vuoden, vähennysten tulisi olla vieläkin suuremmat. Sama vaatimus kohdataan myös toisesta suunnasta: halvat ja helposti käytettävissä olevat fossiiliset energialähteet ehtyvät saatavilla olevan tiedon mukaan lähivuosina siten, että niitä ei todennäköisesti pystytä korvaamaan millään muulla energiantuotantomenetelmällä. Pelkät uusiutuvat energialähteet eivät todennäköisesti riitä pyörittämään nykyisenlaista kulutusyhteiskuntaa, mikä toki voi ajan saatossa osoittautua myös niiden ansioksi. Saavutettavia fossiilisia polttoaineita on siis liikaa siihen nähden, että ekologiset järjestelmät pystyisivät käsittelemään niiden kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ja liian vähän siihen nähden, että niillä pystyttäisiin pitämään yllä nykyistä hyvin korkeaa energiankulutuksen tasoa.

Edes jokseenkin tasa-arvoinen ja rauhanomainen ratkaisu tilanteessa, jossa globaali energiankulutus vähenee ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, edellyttää ripeitä poliittisia – eli yhteisiä – päätöksiä. Tässä herkässä mutta elintärkeässä tilanteessa onkin todella valitettavaa, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, jota voimme kutsua myös uusliberaaliksi kasvupolitiikaksi, ei anna arvoa poliittiselle päätöksenteolle vaan suo sille vain kaksi tehtävää: markkinoiden ylläpitämisen ja niiden vaikutusalueen laajentamisen. Taustalla on oletus, että markkinat ja markkinamekanismi ovat sekä yksilöä että kollektiivia tehokkaampi ja parempi päätöksentekijä. Kunhan vain saisimme hinnoiteltua esimerkiksi puhtaan makean veden ja hiilidioksidipäästöt oikein, kaikki ongelmat tämän oletuksen mukaan ratkeaisivat. No, milläpä muulla kuin poliittisella päätöksenteolla hinnat saataisiin heijastamaan ihmisille yhteisiä arvoja.

Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on monin tavoin hyvin ongelmallinen. Tästä hyvänä indikaationa toimii kestäviä ulkovaatteita valmistavan Patagonian ympäristöjohtaja Jill Dumainin haastattelu taannoisessa Kauppalehti Optiossa. Optio kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon kanssa?" Dumain vastasi: "Tähän minulla ei ole vielä vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin perinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotantoaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. Tarvitaan siis väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.

Suomessa niin opetusta kuin julkista keskusteluakin on jo pitkään hallinnut ortodoksinen taloustiede, joka piilottaa talouden poliittiset ulottuvuudet pois näkyvistä, mutta ei tietystikään tee niistä olemattomia tai tarpeettomia. Uskottavin vaihtoehto ortodoksiselle taloustieteelle näyttää rakentuvan viime vuosisadan kenties merkittävimmän taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajattelun pohjalle. Hänen työtään jatkaneet jälkikeynesiläiset näkevät markkinoiden kirkkaasti tuolle puolen ja pitävät yhteiskunnan poliittista ohjausta – ei vain mahdollisena vaan myös suotavana ja tärkeänä. Heidän mukaansa markkinat eivät suinkaan ohjaudu luonnostaan kohti tasapainoa vaan pikemminkin yhä uusia kriisejä. Politiikan tehtävänä on ohjata markkinoita haluttuun suuntaan.

Keynesiläistä talousajattelua voidaan toki soveltaa monella tavalla. Jotkut keynesiläiset saattavat luvata lisääntyneen julkisen kulutuksen kautta nopeampaa talouskasvua kuin mitä saavutetaan nykyisellä leikkauspolitiikalla, joka heidän mukaansa muistuttaa melkeinpä huonoa degrowth-politiikkaa. Kasvupolitiikan osana leikkaukset nimittäin johtavat työttömyyden nousuun ja hallitsemattomaan elämänlaadun kurjistumiseen. Meidän tulisi kuitenkin huomioida Keynesin oma ennustus, jonka mukaan olisimme näillä tienoin jo ratkaisseet taloudellisen ongelman eli miten tuottaa tarpeeksi materiaalisia hyödykkeitä tyydyttämään kaikkien ihmisten perustarpeet. Ennustuksen mukaan voisimme nyt keskittyä tärkeämpiin asioihin, joita hän kutsui ei-taloudellisiksi. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa kulttuurin ja taiteet. Perustarpeiden tyydyttämisestä olemme kuitenkin siirtyneet suoraan halujen luontiin ja ylikulutukseen, ja talous on vallannut lähestulkoon kaikki elämän osa-alueet. Tässä tilanteessa Keynes tuskin pyrkisi politiikallaan lisäämään kulutusta ja ulottamaan markkinoita yhä laajemmalle vaan huolehtimaan hyvästä elämästä, jonka saavuttaminen myös tulevaisuudessa vaatii meiltä pikaista kulutuksen vähentämistä ja kulutuksen jakamista tasaisemmin.

Miksi kasvua sitten edelleen tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan lisääntyneet kulutusmahdollisuudet viittaavat lisääntyneeseen hyvinvointiin, julkisuudessa ääneen lausuttu peruste on kuitenkin toinen. Perustelu on luonteeltaan tekninen ja kuuluu seuraavasti: hyvinvointipalveluita ei voida rahoittaa ilman kasvua. Tämän teorian mukaan rahaa on rajallisesti ja se kiertää taloudessa siten, että yksityinen sektori kerryttää rahavarantoja ja julkinen sektori tuhlaa niitä.

Ortodoksinen talousteoria ei kuitenkaan huomioi että olemme 70-luvulla irtautuneet kultakannasta. Raha on vain merkki velkasuhteesta: sitä syntyy ja poistuu käytöstä lainanoton ja lainan takaisinmaksun myötä. Taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liitto, jolla on oma valuutta ja keskuspankki, ei voi mennä konkurssiin. Se on rahan viimekätinen liikkeellelaskija ja voi aina rahoittaa menonsa omassa valuutassaan. Kuten jälkikeynesiläiset huomauttavat, julkisen sektorin rahoitusta ei tarvitse kierrättää yksityisen sektorin verotuksen kautta vaan se voidaan toteuttaa suoralla keskuspankkirahoituksella. Työpaikkojen säilyttäminen ja lisääminen julkisissa palveluissa on mahdollista silloinkin, kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja. Nyt kun näemme, että julkisten palveluiden rahoituksen ei tarvitse olla kiinni verokertymästä ja yksityisen sektorin kasvusta, voimme siis vastata luennolle etukäteen esitettyyn toiseenkin kysymykseen: ”Tarvitaanko talouskasvua ollenkaan?” Ja vastaus kuuluu: ei tarvita.

Vallitsevaa politiikkaa riivaa sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan ensisijaisesti kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisestä työpaikasta kiinni, kaikkein saastuttavintakaan tai muuten vahingollista tuotantoa ja kulutusta ei voida rajoittaa. Tämä on tullut erinomaisen selvästi esiin keskustelussa esimerkiksi öljynporauksen laajentamisesta arktisille alueille. Ekologisessa mielessä, tai siis oikeastaan huomisen hyvinvoinnin kannalta, on vaikea keksiä mitään tuhoisampaa. Vain hyvin kapeasta, lyhyeen voitontavoitteluun keskittyvästä taloudellisesta näkökulmasta yhä uudet öljynporauskohteet yhä herkemmillä alueilla voivat näyttää houkuttelevilta. Vallitsevan näkökulman on muututtava. Jälkikeynesiläinen ajattelu mahdollistaa sen, että voidaan aidosti miettiä mikä rakentaa hyvää elämää ja mikä tuhoaa sen edellytyksiä. Sen yksi tärkeimpiä havaintoja on, että julkinen rahoitus ei ole kiinni yksityisen sektorin kasvusta. Se tekee selväksi, että raha ei ole esimerkiksi luonnonvarojen tapaan rajallinen resurssi. Taloudelliset tavoitteet voidaan näin pudottaa korkeimmalta jalustalta ja keskittyä oleellisempiin asioihin.

Kattavan todistusaineiston valossa näyttää siltä, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys on umpikujassa, jonka perällä häämöttää ihmiselämää kannattelevien ekologisten järjestelmien romuttuminen. Keynesiläinen ajattelu tarjoaa uskottavan vaihtoehdon ja mahdollistaa positiivisen tulevaisuuskuvan nykyisen synkistelyn sijaan. Resurssien niukkuus voidaan ottaa vakavasti, talouskasvusta voidaan luopua ihmiskunnan ykköstavoitteena ja monet ei-taloudellisetkin elämänalueet voidaan nähdä arvokkaana. Minusta tämä tarjous on niin hyvä, että se tulisi esittää laajasti sekä päätöksentekijöille että suurelle yleisölle. Voimme myös kaikki miettiä, miten vallitsevasta taloudellis-poliittisesta viitekehyksestä poikkeava ääni saadaan parhaiten kuuluviin.

***

Esitysten jälkeen käydyn yleisökeskustelun aikana koin tarpeelliseksi kommentoida Matti Pohjolan väitettä, että ”Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”. Olin nimittäin kaivanut ennen esityksiä esiin Pohjolan viittaaman SYKEn raportin vuodelta 2008, joka toteaa itse asiassa näin: ”Suomen ympäristön tila on monessa suhteessa parempi kuin vielä 10–20 vuotta sitten. Ilmastonmuutos uhkaa kuitenkin jättää menneet saavutukset varjoonsa.” Lausunnossa lähdetään toki liikkeelle positiivisen kautta, mutta kun huomioidaan uusin tieto ilmastonmuutoksesta ja ekologisen monimuotoisuuden kapenemisesta, kokonaissuuntaa ei mitenkään voida pitää myönteisenä.

Asiassa tulee huomioida monia seikkoja. Suomi ei ole erossa globaaleista ekologisista ongelmista. Toisaalta erityisesti metsiemme ekologisen monimuotoisuuden nopea köyhtyminen on suurilta osin seuraus paikallisista ”metsänhoidollisista” toimenpiteistä. Joissakin asioissa on kyllä menty 90-luvusta eteenpäin (Pohjola mainitsi typen oksidien, hiukkasten ja rikkipäästöjen vähentymisen), mutta kokonaisuuden kannalta erityisen merkittävissä asioissa on otettu kiihtyvällä tahdilla takapakkia. Saastuttavaa teollista tuotantoa on siirtynyt Suomesta muualle, mutta suomalaiset kuitenkin edelleen käyttävät näitä tuotteita. Lopuksi: vertailu 90-lukuun ei antaisi aihetta juhlaan, vaikka tulos olisikin hieman positiivisen puolella (mitä se siis ei ole), koska jo tuolloin ylikulutus tai ekologinen velka oli huomattava.

Hyvinvoinnin mittareihin en tässä yhteydessä ota muuten kantaa kuin toteamalla, että hyvinvointi tapahtuu pääosin muualla kuin markkinoilla. Kysymykseen julkisyhteisöjen velkaantumisesta, jonka Matti Pohjola – ja tietysti lukuisat muutkin asiantuntijat – tunnistavat hyvinvointiyhteiskuntamme keskeiseksi uhaksi, on kuitenkin syytä vielä tarttua. Keynesiläisestä näkökulmasta kestävyysvaje on nimittäin kaikkea muuta kuin taloudellinen realiteetti. Keynesin teorian mukaan valtiolla ei ole edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Sen ali- tai ylijäämäisyydestä on päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan. Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa, ja vastaavasti talouden ylikuumentumistilanteessa valtion voi olla perusteltua laatia ylijäämäinen budjetti. Lisää kestävyysvajeen keynesiläisestä kritiikistä voi lukea mm. Raha ja talous –blogista.

Uusi Mustarinda KEYNES 2013 –lehti, jonka olen toimittanut, esittelee laajemmin keynesiläistä vaihtoehtoa uusliberaalille kasvupolitiikalle.

Miten EU näkisi markkinoita pidemmälle?

Jatkuvasti pahenevan ympäristökriisin, lisääntyvien energiakustannusten, kasvavien tuloerojen ja surkean työllisyystilanteen aikana EU:n tulevaisuus näyttää kasvulinssien läpi katsottuna sumuiselta. EU tarvitsee uudet linssit ja uuden suunnan, mutta mistä ne voisi löytyä?

Eurooppalainen Suomi ry:n tuoreessa raportissa julkaistussa artikkelissa kuvaan nykyisen kasvupolitiikan talousteoreettista taustaa ja esittelen kestävämpää ja moderniin rahajärjestelmään paremmin sopivaa kehikkoa, joka perustuu sekä keynesiläiseen että kasvukriittiseen ajatteluun. Uudistamalla taloudellis-poliittista ajattelumallia EU:n päätöksentekijöille avautuu uusia vaihtoehtoja. Katse siirtyy abstrakteista taloudellisista tavoitteista kohti hyvän elämän perustekijöitä.

Raportin julkistamistilaisuudessa yleisöstä kommentoitiin, että kerrankin joku esittää EU:n tulevaisuudesta rakentavan ja tavoiteltavan vision eikä vain toista ei, ei ja ei. Tällä kielteisyydellä kommentoija ei suinkaan viitannut kasvukriitikoiden sanomaan vaan hallituspiireissä viime aikoina käytyihin keskusteluihin. Kun vallitseva (talous)politiikka kieltää tulevaisuuden, on korkea aika vaihtaa näkökulmaa.

Keynes ja moderni rahateoria degrowth-politiikan tukena

Nykykeynesiläiset lupaavat ripeämpää talouskasvua ja paremman työllisyysasteen kuin mihin uusliberalistinen, uusklassiseen taloustieteeseen pohjaava politiikka on kyennyt. John Maynard Keynes ennusti kuitenkin vuonna 1930, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet "taloudellisen ongelman" eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille (Keynes 1963). Näin todella on käynyt (vaikkakin tämä materia on jaettu hyvin epätasaisesti: maailmassa on samaan aikaan äärimmäistä köyhyyttä ja äärimmäistä yltäkylläisyyttä), mutta talouden kasvua tavoitellaan edelleen. Onko Keynesistä degrowth-politiikan avuksi?

Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.

Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.

Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.

Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.

Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.

Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.

Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.

Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.

Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).

(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:

1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?

2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?

3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.

VIITTEET

Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.

Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.

Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.

Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.

Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.

Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.

Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com

Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.

Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.

Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.

Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.

Teivo Teivainen: Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

Teivo Teivainen kirjoittaa talouskasvusta Tulevaisuusselonteon 2030 sivustolla www.2030.fi. Alla tämä  hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan.

Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

"Valtaeliitin talousajattelu on viime vuosina saanut uusia haastajia. Suomessakin on voimistumassa kaksi ärhäkkää koulukuntaa. Vaikka niillä lienee yhteinen päävastustaja, ne eroavat keskenään erityisesti suhtautumisessa talouskasvuun.

Degrowth-liike kritisoi kerskakulutusta ja tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun. John Maynard Keynesin perintöä vaalivat postkeynesiläiset sen sijaan tapaavat syyttää vallitsevaa talouspolitiikkaa liian vaatimattomista kasvutuloksista. Varjonyrkkeily talouskasvun kanssa saa toki myös tätä perusasetelmaa hienovaraisempia muotoja.

Kun liikkeiden edustajat kohtaavat toisensa sosiaalifoorumeissa tai yliopistojen yleisöluennoilla, yhteisymmärrykseen saattaa olla vaikea päästä. Jos järjestelmän terävimmät kriitikot ajautuvat toistuvasti eri puolille barrikadia, vallitsevaa talousideologiaa on hankalaa myllertää tai kumota.

Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin aikoinaan degrowth-henkistä kiistaa. Osa määrärahojen prosenttiosuuden kasvua ajaneista aktivisteista kääntyi 1980-luvun lopulla vaatimaan apuhanojen kiertämistä kiinni. He kutsuivat ystäviään etelästä kertomaan suomalaisille, että kehitysavun kasvattaminen pilaa hyvän elämän edellytyksiä.

Vuosikymmenen vaihduttua iiroviinaset ottivat aktivistien kritiikistä kopin ja hilasivat laman varjossa Suomen kehitysyhteistyörahat selvästi muita pohjoismaita alemmaksi. Edistikö kehitysrahojen talouslasku degrowth-edelläkävijöiden asiaa? Voisiko myös Kreikan nykytilannetta pitää degrowth-ajattelun erävoittona?

En ole varma, onko nimenomaan numeroilla mitattava talouskasvu aina niin kamalaa kuin ympäristöliikkeen liepeillä toimivat kasvukriitikot näyttävät väittävän. En myöskään ole vakuuttunut, että se olisi niin arvokasta kuin osa vasemmistolaisen poliittisen taloustieteen postkeynesiläisistä tuntuu uskovan.

Toki molemmista suuntauksista löytyy äärimmäisen mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä huomioita myös talousajattelun sellaisista ulottuvuuksista, joita ei voi pelkistää kansantuotelukuihin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun kasvukiistelyn sijaan katse kohdistuu kapitalistisiin valtasuhteisiin.

Kapitalismi sisältää kauppatavaraan kätkettyä käskyvaltaa. Pyrkimys ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla on toki ollut osa ihmiskunnan historiaa jo hyvin pitkään. Sen täydellinen tukahduttaminen on tuskin mahdollista tai toivottavaakaan. Kukapa haluaisi torimummojen kuolevan kaikkialla sukupuuttoon?

Yhä kapitalistisemmassa maailmassa kaupankäyntiin kuuluva käskyvalta on kuitenkin syrjäyttänyt muita yhdessäolon muotoja niin tehokkaasti, että myös torimummot ovat jääneet kehityksen jalkoihin. Kun maailmanlaajuisesti toimivat liikeyritykset kasvattavat voittojaan ostamalla itseltään ja myymällä itselleen veroparatiisien suojassa, rahavalta on muuttunut markkinaihanteidensa irvikuvaksi. Occupy-liike lienee vain esimakua tulevista hässäköistä, kun kansalaiset havahtuvat reaalikapitalistiseen suunnitelmatalouteen.

Kapitalismin laajenemiselle esitetään toki yhä kaikenlaisia kauniita perusteluja, joissa kuvaillaan Kiinan köyhien määrän laskua tai odotellaan yksityistettyjen yliopistojen ranking-sijoitusten nousua. Rajallisella maapallolla loputtomalle laajenemiselle perustuva yhä uusien asioiden muuttaminen kauppatavaraksi on kuitenkin pitkän päälle hankalaa.

Kapitalismin kriisinsietokyvylle on vuosisatojen ajan ollut olennaista, että paineita voi purkaa laajenemalla uusiin maailmankolkkiin halvan työvoiman tai viljelysmaan perässä. Tämä mahdollisuus on pian käytetty loppuun.

Avaruudesta tai virtuaalitodellisuudesta voi olla vaikeaa löytää riittävän nopeasti riittävän laajoja alueita kapitalismin elinvoiman edellyttämälle levittäytymiselle. Jo pelkästään siksi on järkevää pohtia kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja kapitalistiselle nykyjärjestelmälle. Ilmastonmuutos lisää radikaalin suunnanmuutoksen kiireellisyyttä, mutta järjestelmän umpikujan voi arvella olevan muutoinkin edessä.

Ilmastokatastrofin estäminen ja demokraattisen päätöksenteon periaatteiden puolustaminen eivät ole aina itsestään selvästi toisiaan tukevia tavoitteita. Silti niiden yhdistäminen on lähitulevaisuuden tärkein haaste. Tänään rahavalta nakertaa ihmisten mahdollisuuksia torjua tai hidastaa ilmastomuutosta. Ilman ihmisten kunnollista mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuttaan koskeviin päätöksiin ilmastomuutoksen torjunta jää lyhytnäköisen voitontavoittelun jalkoihin. Muutoksella on kiire. Siinä vaiheessa kun nouseva merivesi kastelee lahkeitamme, voi olla liian myöhäistä alkaa opetella radikaalisti demokraattisia pelisääntöjä.

Kansantuotenumeroiden nousuista ja laskuista kiisteleminen on toki joissain tilanteissa järkevää, mutta lähivuosikymmenten muutostarpeiden kannalta kyse on lillukanvarsista. Ilman kunnollista kapitalismikritiikkiä sekä degrowth-liike että postkeynesiläiset jäävät maailman selittämisen ja muuttamisen puolitiehen. Onneksi molempien piirissä on myös merkkejä tässä kolumnissa kuvatun talouskasvuvarjonyrkkeilyn ylittämisestä."

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Allekirjoittaneen pari lisäkommenttia Teivaisen hyvään kirjoitukseen:

Teivainen kirjoittaa, että degrowth-liike "... tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun." Tämä näkemys on tosiaankin monella degrowth-liikkeen edustajalla mielessä ja ehkä tavoitteenakin. Itse olen kuitenkin aina pyrkinyt edistämään vähemmän nihilististä näkemystä degrowth-liikkeen tavoitteista. Pyrin systemaattisesti argumentoimaan, että degrowth-liike pyrkii (tai sen tulisi pyrkiä) vapauttamaan meidät talouskasvupakosta, mutta tilalle ei pidä tuottaa uutta pakkoa, joka olisi esimerkiksi talouslaskun pakko. Talouslasku kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa voi nimittäin olla ekologisesti haitallisempaa kuin talouskasvu kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa. Tällöin keskeistä on keskittää poliittiset toimenpiteet kasvusta vapautuvan yhteiskunnan rakentamiseen. Jos talous asettuisi lasku-uralle kohtuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, se olisi sitten meidän yhteisten hyvinvointivalintojemme seuraus, ei tavoite itsessään.

Teivainen toivoo, mielestäni aivan oikein, että degrowth-liike ja postkeynesiläiset ponnistaisivat talouskasvuvarjonyrkkeilystä kohti radikaalimpien uusien demokraattisten pelisääntöjen edistämistä. Tämän tärkeyttä on vaikea korostaa liikaa. Degrowth-liike ja postkeynesiläinen ajattelu ovat jo onneksi, ainakin osin, löytäneet toisensa. Esimerkiksi mainiossa Raha ja talous -blogissa esitetty talousteoreettinen pohja on erinomaista välineistöä siihen suuntaan, että ihmiselämä ja poliittinen päätöksenteko voi vapautua talouskasvun pakosta (ja kapitalistisen nykyjärjestelmän muista monista pakoista). Tätä ajattelua olen pyrkinyt avaamaan viimeisimmissä degrowth-alustuksissani, ks. muun muassa tämä esitys.

Osuuskauppa avain degrowth-yhteiskuntaan?

HOK-Elannon vaalit pidetään toukokuun alussa. Vaaleissa valitaan asiakasomistajien edustajisto – mutta ymmärtävätkö S-etukortin haltijat mistä vaaleissa itse asiassa on kysymys?

Miten S eroaa K:sta? Nykyistä toimintaa katsoessa vastaus valitettavasti kuuluu: ei juuri mitenkään. Perusteiltaan S ja K ovat kuitenkin eri maailmoista. K eli Kesko on pörssiyhtiö, jonka tavoitteena on kerryttää omistajiensa omaisuutta. HOK-Elanto – pääkaupunkiseudun osa S-ryhmää – sen sijaan on osuuskauppa, jonka tavoitteena on palvella asiakasomistajiaan mahdollisimman hyvin.

Osuuskaupassa vaaleilla valittava edustajisto päättää, minkälainen toiminta hyödyttää asiakasomistajia eniten. Keskeisiä tavoitteita varmaankin ovat hyvät ja kohtuuhintaiset tuotteet ja palvelut sekä asiakkaiden elinympäristöstä huolehtiminen laajemmin.

Pörssiyhtiössä valta on omistajilla, jotka yleensä ovat aivan muita kuin asiakkaat. Pörssiyhtiö tekee voittoa asiakkaidensa kustannuksella ja jakaa rahat omistajille. Tietysti tässäkin tapauksessa palvelun on oltava sellaista, josta asiakas on valmis maksamaan. Pörssiyhtiön varsinainen tarkoitus eroaa kuitenkin selvästi osuusliiketoiminnasta.

HOK-Elanto on valitettavasti omaksunut viimeaikaiset käytännön toimintamallinsa pörssimaailmasta. Asiakkaille tarjotaan keskinkertaisia ketjupalveluja, jotka uhkaavat vireää kaupunkikulttuuria. S-ryhmä on identtisten S-kauppojen ja -ravintoloiden sekä ABC-huoltamoiden myötä yhtenäistänyt käytännössä koko Suomen. Lisäksi se laajentaa toimintojaan ripeästi Suomen rajojen ulkopuolelle, asiakasomistajien ulottumattomiin. Kun vielä hintataso on asiakkaalle pikemminkin korkea kuin kohtuullinen – voidaan sanoa, että asiakasomistajien etu ei ole juuri painanut päätöksenteossa.

Osuuskauppa voi silti olla tärkeä ja konkreettinen askel kasvu- ja kulutuskulttuurista kohtuutalouteen. Kasvutavoitetta osuuskaupassa ei olemuksellisesti tai lailla asetettuna ole. Asiakasomistajien ja edustajiston niin päättäessä HOK-Elanto ja S-ryhmä voivat kehittyä kulttuurista ja sosiaalista hyvinvointia tukevan ja luontoa mahdollisimman vähän kuormittavan kauppa- ja ravintolatoiminnan edelläkävijöiksi.

Degrowth.fi-blogin kirjoittajat Paavo Järvensivu ja Timo Järvensivu ovat ehdolla HOK-Elannon vaaleissa 2.-14. toukokuuta. He ovat poliittisesti sitoutumattomalla Kohtuullisen osuuskaupan puolesta -vaalilistalla. Tarkoituksena on herätellä yhteiskunnallista keskustelua osuuskaupasta ja tarjota todellisia vaihtoehtoja HOK-Elannon kehittämiseksi osuuskaupan periaatteiden mukaiseksi. Voit tukea muutosta jakamalla tietoa ja äänestämällä. Äänioikeutettuja ovat Uudellamaalla asuvat S-etukortin haltijat (rinnakkaiskortti ei riitä).

Lue lisää vaaliteemoista ja liity kannattajaksi:
www.facebook.com/KohtuullinenOsuuskauppa

"Nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan"

Tuore Talouselämä-lehti (7/2012) raportoi elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen (kok) ja työministeri Lauri Ihalaisen (sd) tilaamasta selvityksestä, jossa kartoitetaan keinoja saada Suomeen lisää koti- ja ulkomaisia investointeja.

Selvitys on ladattavissa TEM:in sivuilta. Selvitysmies, viime keväänä eläkkeelle jäänyt Metson toimitusjohtaja Jorma Eloranta, 61, keskusteli "parin sadan suomalaisvaikuttajan kanssa" ja "sai kommentteja ja ehdotuksia kansalaisilta internetin kautta."

Selvityksessä on 40 toimenpide-ehdotusta, joista seuraavassa keskeiset:

• kestävä talouskasvu, yritysten investointiedellytysten edistäminen ja työpaikkojen luominen yksityisrahoitteiselle sektorille asetetaan lähivuosien keskeisimmäksi tavoitteeksi,
• tehdään hallinnolliset valitukset vaikeammiksi tilanteissa, joissa valittajan tarkoituksena on ainoastaan hidastaa tietyn investointihankkeen etenemistä,
• luodaan ympäristölupien ohituskaista halutuille investoinneille, 
• laittomista lakoista eroon, 
• yksinkertaistetaan ja nopeutetaan maahanmuuttajatyöntekijöiden työlupien käsittelyprosessia,
• yhteisöverot alas, 
• alhaisemmat energiaverot, ei edes harkita uraaniveroa, 
• verovähennyksiä t&k-investoinneista, 
• patenteista ja rojalteista kertyville voitoille alhaisemmat verot, 
• vastustetaan Suomelle huonoja ympäristösopimuksia, 
• Suomi mukaan vain globaaleihin ympäristösopimuksiin,
• kaasuputki Suomen ja Viron välille, rautatie Jäämerelle,
• edistetään osaamista ja koulutusta,
• kielitaito kuntoon, venäjästä vaihtoehto ruotsille,
• biometsätalous maailman huipulle metsäverotusta ja tukia kehittämällä,
• mineraalien hyödyntämisen ja kaivannaisteollisuuden edistäminen, ml. investointien nopeuttaminen ja sen varmistaminen, että lupakäsittelyyn ja ympäristövaikutusten arviointiin on riittävästi pätevää henkilökuntaa,
• julkiset hankinnat ympäristöteknologiaa ja muuta tekniikkaa edistäviksi,
• myyjät maailmalle (Invest in Finlandin ja Finpron toiminnan kehittäminen)
• infra paremmaksi yksityisen rahan avulla,
• kansalaiset maksamaan julkisista palveluista veronkorotusten sijaan.

Joukossa on muutama hyväkin ehdotus, kuten osaamisen ja koulutuksen edistäminen, julkisten hankintojen ympäristöteknologinen painottaminen sekä kaivosteollisuuden ympäristövaikutusten arvioinnin vahvistaminen.

Käytännössä suurin osa ehdotetuista toimenpiteistä kuitenkin pahentaa ympäristötuhoa, lisää eriarvoisuutta sekä edistää yksityisen pääoman omaneduntavoittelua ja neuvotteluvaltaa. Tämäkö on se suomalaisen liike-elämän päiväuni, jolla asiat laitetaan kuntoon? Taitaa olla.

Eloranta tiivistää ympäristönäkemyksensä Talouselämän haastattelussa seuraavasti:

"Jatkossakin kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi ovat tärkeitä, mutta nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan."

Missä vaiheessa kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi sitten olivat tärkeitä? Eivät ne tainneet koskaan olla. Mutta nyt kuitenkin pitäisi ottaa pari askelta lisää talouden, ympäristötuhon, sosiaalisen pahoinvoinnin ja kestämättömän kehityksen suuntaan. Hienoa.

P.S. Suomesta löytyy myös vastuullisia yrittäjiä ja yrityksiä. Ehkä pahastuitte siitä, että tämä kirjoitus yleistää Elorannan kestämätöntä kehitystä vahvistavan selvitysraportin koko Suomen liike-elämän näkemykseksi. Jos ohimoitanne kiristää, niin osoittakaa kriittiset sananne selvityksen tilaajille Häkämiehelle ja Ihalaiselle sekä selvitysmies Elorannalle.

Sivistys.net: Ajatteluopilla ekokatastrofin kimppuun

Olin Sivistys.net-lehden haastattelussa pohtimassa sivistyksen ja kansalaisvaikuttamisen merkitystä. 

— Pelkiksi kuluttajiksi ja työntekijöiksi identifioituneet kansalaiset keskittyvät lähinnä itseensä eivätkä pysty yhteiskuntakriittiseen ajatteluun, Järvensivu sanoo.

Lue lisää täältä.

Presidenttiehdokkaat: tulisiko talouskasvua epäillä?

Pekka Haavisto on presidenttivaalikampanjansa aikana rohjennut epäillä talouskasvuun tähtäävää politiikkaa, kertovat HS, Talouselämä ja Uusi Suomi. Hänen mukaansa tarvitaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja. Hän asettaisi esimerkiksi hyvinvoinnin tasaisen jakautumisen talouskasvun edelle.

Nämä varsin maltilliset muotoilut "sähköistivät tunnelman" ja saivat Sauli Niinistön piikittelemään Haavistoa hänen epävarmoista vastauksistaan talouskasvun suhteen. Jostain syystä kasvusta kriittisesti keskusteleminen saa edelleen monet takajaloilleen (katso esimeriksi Niinistön kampanjassa aktiivisesti mukana olevan kansanedustaja Lasse Männistön kirjoitus).

Haaviston veto olikin urhea: hän aprikoi julkisesti koko planeettaa koskettavaa asiaa ilman, että oli muodostanut ehyttä siilipuolustusta argumenttiensa ympärille. Tällaisia avauksia tärkeistä mutta ei vielä loppuunkolutuista näkökulmista soisi politiikassa kuultavan useamminkin. Olisi kohtuullista, että keskustelua ei teilattaisi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Todistustaakka on nimittäin kasvupolitiikan puolustajilla, kuten New Economics Foundationin politiikkajohtaja Andrew Simms eilen Guardianissa kirjoitti. Simmsiä vapaasti lainaten: heidän tulee näyttää, että taloudellisen tuotannon ympäristökuormitus todella voidaan kumota tehostamalla ja resursseja korvaamalla ja että absoluuttisia resurssikäytön vähennyksiä voidaan saavuttaa talouden samalla kasvaessa. Ei vain tänä vuonna, vaan vuodesta toiseen, loputtomiin.

Haaviston pohdinnassa sosiaaliset kysymykset esiintyivät yhtä tärkeinä kuin ympäristökysymykset. Onkin syytä kysyä mihin muuhun kuin uskomukseen esimerkiksi seuraava Männistön muotoilema kasvupolitiikkaa puolustava väite perustuu: "Työllisyyden parantaminen talouskasvun avulla on nimittäin tehokkain keino tasata tuloeroja niin kotimaassa kuin globaalistikin." Näinhän sanotaan varsin yleisesti, vaikka tilastot eivät tällaista yhteyttä tue. Työllisyysasteen parantaminen on toki hyvä keino tasata tuloeroja, mutta talouskasvua tavoitteleva politiikka ei tarkoita työllisyyttä tavoittelevaa politiikkaa. Kasvua saavutetaan muun muassa korvaamalla ihmistyötä muilla energiamuodoilla.

STT:n juttu degrowthista

Muutama viikko sitten STT teki lehtijutun degrowthista. Juttu julkaistiin hieman eri muodoissa useammassa lehdessä.

Tässä verkkouutisten versio, joka on kokonaisuudessaan STT:n alkuperäisen jutun mukainen ja siten hyvä esimerkki juttukokonaisuudesta (jutun otsikko on Verkkouutisten toimituksen käsialaa; toim. huom.).

Kiinnostava on myös STT:n kirjoittama oheisjuttu, jossa professori Matti Pohjola pohtii degrowthin mahdollisuuksia kriittisesti. Pohjolan mukaan talouskasvu voi jatkua ikuisesti, mutta hänen vastauksensa sisältää myös on paljon lupaavaa: talouskasvu itsessään ei ole paha tai hyvä, vaan on keskityttävä ongelmien havaitsemiseen ja korjaamiseen.

Tämä onkin hyvä suunta jatkokeskustelulle - on tärkeää keskittyä ympäristöongelmien todellisen laajuuden ymmärtämiseen, maapallon rajallisten resurssien huomioimiseen talouden malleissa, sekä yleisesti ottaen luonnon ja kulttuurien elinvoimaisuuden ja monimuotoisuuden tukemiseen. Nämä toimenpiteet eivät välttämättä ole yhteensopivia talouskasvun kanssa.

Keskustelua Hesarin mielipidepalstalla

Maria Joutsenvirta ja minä kirjoitimme Helsingin sanomiin degrowth-näkökulmaa esittelevän mielipidekirjoituksen.

Pyrimme argumentoimaan, että hyvinvoinnin rakentaminen ei voi perustua enää jatkuvaan talouskasvun tavoitteluun, sillä ympäristöongelmien korjaaminen ei onnistu pelkästään talouden ekotehokkuutta kasvattamalla. Hyvinvoinnin rakentamiseksi on siis etsittävä talouskasvusta riippumattomia keinoja ja uutta ymmärrystä esimerkiksi vaurauden sisällöstä.

Kirjoitukseemme tuli kaksi vastinetta. Näistä laajempi, Risto Kekkosen kirjoitus tarkasteli mielipidettämme myönteisenä kirjoituksena, ja rakensi lisänäkökulmia kirjoituksemme täydennykseksi.

Toinen, Kalle Mikkolan vastine, suhtautui degrowthiin "typeränä" ajatuksena. Maria ja minä kirjoitimme Kalle Mikkolan vastineeseen oman vastineemme ja lähetimme tämän Helsingin sanomille, mutta vastinetta ei (ainakaan vielä) julkaistu, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon Hesariin tulevan kirjoitusten suuren määrän. Julkaisemme nyt vastineemme täällä, jotta keskustelulle olisi tilaa jatkua.

Vastineessamme haluamme korjata Kalle Mikkolan vastineessaan, ja yleisemminkin degrowth-debateissa, esiintyvän väärinkäsityksen degrowthin perusajattelusta.

VASTINE:

Kalle Mikkolan (HS 1.8.) mukaan ajatuksemme (HS 30.7.) degrowthista on mieletön, koska korjaavat toimenpiteet tulee kohdistaa ongelmiin (saasteet) eikä seurauksiin (talouskasvu).

On toki keskityttävä ongelmallisen toiminnan vähentämiseen ja sallittava hyvinvointia lisäävän toiminnan kasvu. Mikkola kuitenkin ohittaa pääviestimme.

Nykypolitiikka puuttuu ongelmiin vain jos se ei vaaranna talouskasvua. Samaan aikaan lisääntyvät tutkimukset viestivät, että riittävän tehokas ympäristönsuojelu ei olekaan sovitettavissa yhteen globaalin BKT-kasvun kanssa, vaikka paikallista kasvua voi hyvin olla vielä esimerkiksi kehitysmaissa.

Ihmiskunta kuluttaa jo nyt 40 prosenttia ylitse resurssiensa. Ainoat tavat ratkaista ongelma on joko lisätä ekotehokuutta 29 prosentilla, supistaa kulutusta 29 prosenttia, tai yhdistää näitä toimenpiteitä.

Lisäksi länsimaiden kuormitus henkilöä kohti on suurempi kuin kehitysmaiden. Oikeudenmukaisuuden hengessä rikkaiden maiden tulee puuttua ylikulutukseensa ja tehdä tilaa kehitysmaiden kehitykselle. Suomessa kestävän kulutuksen taso ylittyy noin nelinkertaisesti, joten meillä tarvittaisiin nyt 75 prosentin kuormituksen vähennys.

Lisäksi aika on tärkeä muuttuja. Kahden prosentin vuosikasvulla talous tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä. Ympäristörasituksen kurissapito edellyttää tuona aikana globaalisti karkeasti laskien 65 prosentin ja Suomessa lähes 90 prosentin ekotehokkuuden lisäystä. Tämä tarkoittaa globaalisti 2,5 prosentin ja Suomessa 5 prosentin tehostumista joka ikinen vuosi.

Nämä erittäin vaativat luvut perustuvat maltillisiin laskelmiin. Kirjassaan Hyvinvointia ilman kasvua Tim Jackson laskee, että köyhimpien maiden nosto EU-maiden kulutustasolle vuoteen 2050 mennessä vaatii globaalin hiili-intensiteetin tehostamista 9-11 prosentilla joka vuosi.

YK:n ympäristöohjelma UNEP:n luonnonvarapaneelin mukaan talouskasvun irtikytkeminen luonnonresurssien kulutuksesta vaatisi sellaisia toimenpiteitä, joita pidetään poliittisesti mahdottomina, vaikka tarvittavat teknologiset, sosiaaliset ja rahoitukselliset innovaatiot löytyisivätkin. Lääkkeeksi peräänkuulutetaan nykyisen kehitysajattelun ja vaurauskäsitteen muuttamista.

Liian usein hyvinvointia luovat ideat ja innovaatiot jämähtävät siihen, etteivät ne sovi yritysten ja yhteiskunnan kasvuvaatimuksiin. Jos elinmahdollisuuksien turvaamisen sivutuotteena BKT laskee, on parempi luoda tasapuolista hyvinvointia kestävyyden rajoissa kuin hirttäytyä mahdottomaan kasvutavoitteeseen.

Maria Joutsenvirta

Timo Järvensivu

kauppatieteiden tohtoreita

Kohtuutaloutta Salossa

Salossa jännitetään suurimman työnantajan Nokian kohtaloa ja samalla mietitään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Tein kesäkuussa kaupunkiin degrowth-henkisen ekskursion mediataiteilija Mari Keski-Korsun ja tutkija Satu Lähteenojan johtaman tiimin kanssa. Matka oli osa projektia, jonka tavoitteena on tutkia kohtuutalouden edellytyksiä Salossa. Projektin aikana syntyneitä näkemyksiä esitellään Halikonlahti Green Art -näyttelyssä Salon taidemuseossa 9. syyskuuta alkaen.

Haastattelimme paikallisia Salon torilla 4. kesäkuuta 2011

Projekti antaa mahdollisuuden syventää ja konkretisoida osaltaan niitä ajatuksia, joita degrowth-keskusteluissa on esitetty. Alustavalla käynnillä Salossa vaikuttikin olevan hyvät edellytykset kohtuulliseen elämään: monipuolinen maatalous, teknologiaosaaminen sekä vireä yhteisöllisyys ja yritteliäisyys luovat tukevan pohjan tulevaisuudelle, joka ei nojaa vain suuryrityksiin ja -hankkeisiin vaan jossa arvostetaan pienempiäkin toimia.

Kohtuutalouden arkiset käytännöt tuntuivatkin itse asiassa olevan jo pitkälti olemassa ja voivan hyvin, mutta ne jäävät julkisessa keskustelussa ja kaupungin strategioissa helposti paitsioon. Maaseudun ja urbaanin yhdistävä kohtuullinen elämä tulisikin nähdä jonakin tavoiteltavana sen sijaan, että haikaillaan vain yhä suurempien teollisuuslaitosten, kauppojen ja muiden yksiköiden perään.

Otan mielelläni vastaan näkemyksiä Salon kehittämisestä!

Megafonissa: Degrowth-liike Suomessa

Megafonissa julkaistiin pari päivää sitten tilannekatsauksemme Suomen degrowth-liikkeestä: Degrowth-liike Suomessa.

Samasta Megafonin numerosta kannattaa tutustua myös muihin artikkeleihin, erityisesti Ville Lähteen mainioon juttuun Ympäristöajattelun kriisi ja niukkuuden ongelma.

Kestävyysvajeesta

Vaalien alla puhutaan paljon kestävyysvajeesta. Suomen hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta uupuu Valtiovarainministeriön mukaan 10 miljardia euroa. Tämä vaje pitäisi kuroa umpeen joko keräämällä lisää veroja, parantamalla tuottavuutta tai vauhdittamalla talouskasvua.

Kestävyysvajeesta puhutaan, mutta "kestävästä kehityksestä" tässä ei toki ole kyse. Mitä jos määrittelisimme kestävyysvajeen ympäristötalouden näkökulmasta? Mikä on kestävyysvajeemme ympäristön näkökulmasta?

Global footprint networkin mukaan Suomen ympäristöjalanjälki henkilöä kohti on ehkä 5 kertaa suurempi kuin mitä on maapallon ekosysteemin pitkän ajan kestävyys. Koko maapallon väestön ympäristöjalanjälki on alhaisempi, "vain" noin 1,5 maapalloa, johtuen köyhempien mutta väkirikkaampien maiden suhteellisesti pienemmästä jalanjäljestä henkilöä kohti.

Mitä tämä tarkoittaa? Oletetaan, että bruttokansantuote kertoo ihmisen toiminnan volyymin suhteellisen luotettavasti, vaikka se ei mittaakaan ihan kaikkea toimintaa. Tällöin voidaan yksinkertaistaen todeta, että:

• Suomen nykyinen BKT/hlö on noin 5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi Suomessa siis noin 20% nykyisestä.
• Globaali BKT/hlö on noin 1,5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi globaalisti noin 66% nykyisestä.

Ei ole mahdollista kertarysäyksellä päästä edellä mainittuun kestävään tasoon. Oletetaan, että pyrimme tähän vuoteen 2050 mennessä. Mitä tämä tarkoittaisi? Lasketaan muutama erilainen skenaario:

Suomen skenaario 1. Suomessa voitaisiin edetä esimerkiksi niin, että bruttokansantuote jäädytettäisiin nykytasolle ja ekotehokkuudella pyrittäisiin saamaan ekologinen jalanjälki em. 20%:iin nykyisestä. Ekotehokkuuden pitäisi siis parantua 80% neljässäkymmenessä vuodessa. Tämä tarkoittaisi 4% vuotuista ekotehokkuuden lisäystä (0,96 potenssiin 40 = 0,195).  

Suomen skenaario 2. Hyvinvointipalvelujen rahoituksen kestävyys vaatii vähintään 2-3%:n vuosittaista BKT:n kasvua. Lasketaan maltillisesti 2%:n kasvun mukaan, niin BKT kasvaa 40 vuodessa noin 2,21 kertaiseksi (1,02 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 20%:iin, tarvitaan vuosittaista ekotehokkuuden lisäystä 5,8% (2,21 * 0,942 potenssiin 40 = 0,20).

Globaali skenaario 1. Jäädytetään globaali bruttokansantuote nykytasolle. Pyritään vähentämään jalanjälki 66%:iin. Ekotehokkuuden pitää lisääntyä vuosittain vain maltilliset 1% vuodessa. Ei paha.

Globaali skenaario 2. Rikkaissa maissa bruttokansantuotteen kasvu on maltilliset 2% vuodessa. Globaalisti kasvu on kuitenkin suurempi, jotta kasvun rippeet jakautuisivat paremmin köyhille maille. Esimerkiksi Kiinassa kasvu on nyt noin 7-8% vuodessa. Alla olevasta Maailmanpankin kuviosta nähdään, että maailman BKT:n kasvuprosentti on vaihdellut paljonkin vuosien 1971-2007 välillä.

GDP growth (annual %)

Oletetaan, että globaalin BKT:n keskimääräinen kasvu olisi tulevaisuudessa noin 3% vuodessa. Globaali BKT olisi vuonna 2050 noin 3,26 kertaa nykyinen (1,03 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 66%:iin, niin globaalissa skenaariossa nro 2 tarvitaan vuosittaista keskimääräistä ekotehokkuuden lisäystä 3,9% (3,26 * 0,961 potenssiin 40 = 0,664).

Mitä tämä ekotehokkuuden lisäystarve tarkoittaa?

Nykyinen ajattelutapa tuntuu olevan se, että kaikki panokset laitetaan ekotehokkuuden lisäykseen. Kasvusta ei voida tinkiä. Jos kasvusta ei tingitä, niin BKT:n ekotehokkuuden on kasvettava Suomessa keskimäärin 5,8% vuodessa ja globaalisti keskimäärin 3,9% vuodessa seuraavat 40 vuotta. 

Nämä prosenttiluvut voivat tuntua jopa pieniltä. On kuitenkin erittäin tärkeää ymmärtää, että nämä tehostamisluvut koskevat BKT:n koko volyymin tehostumista vuosi vuodelta. Ei siis riitä, että vain BKT:n vuosittainen lisäys on tämän verran tehokkaampaa kuin edellisenä vuonna. BKT:n koko tuotantokapasiteetin on tehostuttava joka vuosi tämän verran.

Kuinka tämä ekotehokkuuden kasvutavoite toteutetaan? Optimismi teknologian suhteen on suurta eivätkä edellä mainitut tehostamisluvut ole välttämättä mahdottomia. Mutta mikä on teoriassa mahdollista ei useinkaan toteudu käytännössä (ks. esim. Reijnders 1998).

Miten BKT:n ekotehokkuus on kehittynyt historiallisesti? 

Maailman BKT on kasvanut jatkuvasti (lukuunottamatta aivan viime vuosien finanssikriisiä), kuten Maailmanpankin edellä esitelty kuvio osoittaa. Alla olevasta kuvasta (klikkaa kuvaa suuremmaksi) puolestaan näemme, kuinka Global Footprint Networkin laskelmien mukaan ekosysteemin kantokyvyn rajat on samaan aikaan ensin saavutettu ja sitten ylitetty. Maapallon ekologisen kantokyvyn rajoissa pysyttiin vielä vuonna 1970, mutta raja ylitettiin 1980-luvulle tultaessa. Nykyisin ylityksemme on siis aiemmin mainittu noin 50%. Kehityssuunta on ollut jatkuvasti epätoivottu.

Tähän asti tilanne on toisin sanoen ollut se, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuus on heikentynyt. Ekosysteemin kantokyvyn näkökulmasta globaalin BKT:n kokonaisvolyymi on siis ollut aina edellistä vuotta haitallisempi ympäristön kannalta.

Kun tähän todellisuuteen verrataan sitä tavoitetta, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuuden pitäisi nyt yht'äkkiä parantua Suomessa 5,8% ja globaalisti 3,9% vuodessa, on helppo havaita että realismi on näistä ehotehokkuustavoitteista kaukana. Muutostarve on ilman ylisanojakin dramaattinen.

Ekotehokkuuden kehittymistä rikkaissa ja köyhemmissä maissa tutkineet York, Rosa ja Dietz (2005) ovatkin päätyneet seuraavaan johtopäätökseen:

The overall findings, therefore, indicate that the further modernization of production is unlikely in itself to lead to sustainability, at least in the present global context. In fact, at least in the near term, modernization and economic development are likely to place additional burdens on the environment. This suggests that, to be successful in reducing human pressure on the environment, efforts to improve the efficiency of production likely need to be coupled with other policies directed at the ultimate driving forces of production.

Teknologian kehittyminen ei historian valossa näytä antavan ratkaisua ekologisiin haasteisiimme. Tästä syystä on pikaisesti tavoiteltava myös aktiivista bruttokansantuotteen kasvun rajoittamista, ja samanaikaisesti on toki pyrittävä dematerialisoimaan tuotantoa ja kulutusta.

Sikäli kun kasvua ei enää voida tavoitella, globaali oikeudenmukaisuus ei sekään voi toteutua lisäkasvun kautta, vaan on pyrittävä nykyisen bruttokansantuotteen oikeudenmukaisempaan globaaliin jakoon. Myös meidän suomalaisten on pohdittava lähimenneisyydessä saavuttamistamme eduista luopumista. Nämä edut on saavutettu ekosysteemiä epäoikeudenmukaisesti kuormittamalla.

Viitteet:

• Reijnders, L. (1998). The Factor X Debate: Setting Targets for Eco-Efficiency. Journal of Industrial Ecology, 2(1), 13-22.
• York, R., Rosa, E. A. ja Dietz, T. (2005). The Ecological Footprint Intensity of National Economies. Journal of Industrial Ecology, 5(4), 139-154.

Tunnustuspalkinto

Saimme tunnustuspalkinnon Katilta hänen blogissaan "Anna ja hänen ystävänsä". Laitetaan hyvä kiertämään!

Samalla tämä on meille hyvä tilaisuus avata blogin nykytilannetta. Monet ovat ehkä huomanneetkin, että kirjoitustahtimme on hidastunut viime aikoina. Tämä ei tarkoita, että degrowth-teema olisi lakannut olemasta tai kiinnostamasta - päinvastoin! Tämän blogin kirjoittajista Timo on kuitenkin nyt hoitovapaalla ja Paavo keskittyy taidetta, taloutta ja ekologiaa yhdistävään toimintatutkimukseen Mustarindassa.

Takaisin tunnustuspalkintoon:

1. Milloin aloitimme blogimme?
Melkein tarkalleen vuosi sitten, maaliskuussa 2010.

2. Mitä se käsittelee?
Lyhyesti: blogimme käsittelee degrowthia eri näkökulmista. Päätavoitteemme on tarkastella, tutkia ja edistää taloudesta vapaata ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.

3. Miten tämä blogi eroaa muista?
Blogi yhdistää tutkimuksen ja aktivismin: olemme valjastaneet toimintatutkimuksen keinot degrowth-ilmiön ymmärtämiseksi ja edistämiseksi. Pyrimme tekemään tätä tinkimättömästi, jatkuvasti itseämme ja degrowth-ilmiötä kyseenalaistaen.

4. Miksi aloitimme sen?
Kun aloittelimme blogia, degrowthia aktiivisesti käsitteleviä suomalaisia internet-lähteitä oli suhteellisen niukasti saatavilla. Aihetta olivat toki ehtineet jo käsitellä Leo Stranius sekä Laura Tuominen ja Elina Turunen. Myös Suomen degrowth-verkosto sekä suomenkielinen wikipedia-sivusto oli ehditty perustaa ennen kuin aloitimme blogimme. Meidän tavoitteemme oli löytää kanava osallistua degrowth-tutkimukseen ja -liikkeeseen aktiivisesti sekä edistää degrowth-pohdintoja yleisesti, mihin tämä blogi antoi erinomaisen alustan.

5. Mitä haluaisimme muuttaa blogissamme?
Blogiin kirjoittaminen on ollut hyvä ajattelun väline. Samalla se on vienyt rutkasti aikaa, ja tahti on muodostunut sellaiseksi, että sisältö on jäänyt toisinaan liian pintapuoliseksi. Olemme nyt todenneet, että degrowth-teeman edistäminen vaatii yhtäältä syvällisempää, toisaalta konkreettisempaa tarkastelua kuin mihin olemme viimeisen vuoden aikana kyenneet. Yleisabstraktilla tasolla degrowth on jo kuvattu hyvin esimerkiksi Serge Latouchen, Tim Jacksonin ja Peter Victorin sekä Ecological Economics -tutkijoiden toimesta.

Seuraavaksi haluamme syventää ymmärrystämme tarvittavan maailmankuvan muutoksesta keskittymällä enemmän toimintatutkimukseen. Tämä tutkimustyö vie aikaa eikä tarjoa nopeasti "helppoja" blogikirjoituksen aiheita.

6. Mille blogille haluamme antaa oman tunnustuksemme?
Leo Stranius tuo blogissaan jatkuvasti esille uusia, ajankohtaisia ekologisuuteen ja hyvinvointiin liittyviä teemoja tuhansien aktiivisten lukijoidensa iloksi. Leon systemaattista, avointa ja energistä työskentelyä on ollut ilo seurata!

Keskustelua hyvinvoinnin mittareista

Helsingin sanomien mielipidesivuilla on käyty keskustelua hyvinvoinnin vaihtoehtoisista mittareista. Keskustelu heräsi aiemmasta Hesarin jutusta, jossa kerrottiin politiikan heräämisestä vaihtoehtoisiin mittareihin, kuten GPI:iin.

Keskustelun aloittivat ETLA:n eli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta ja tutkimusohjaaja Niku Määttänen otsikolla "Politiikanteon ohjaamiseen ei tarvita 'onnellisuusmittareita'". Heidän keskeinen argumenttinsa tuntuu olevan, että "kansantulon" seuraaminen riittää poliitikoille kansakunnan onnellisuuden ja hyvinvoinnin luomiseen ja että muut mittarit, kuten GPI, ovat tilastonikkareiden vinouttamia mittareita, joita ei pidä ottaa käyttöön vääristämään politiikantekoa. (Klikkaa oheista kuvaa lukeaksesi alkuperäisen tekstin.)

ETLA:n puheenvuoro nosti ansaitut vastapuheenvuorot. Touko Aalto ja Miikka Voutilainen korostavat otsikolla "Hyvinvoinnin tilastoiminen ohjaisi kestävään kasvuun", että GPI antaisi bkt:ta tarkemman kuvan taloudellisesta todellisuudesta sekä yleisestä ja ympäristön hyvinvoinnista.

Maliranta ja Määttänen argumentoivat, että GPI ei ole toimiva indikaattori, koska se sotkee keskenään erimitallisia asioita. Ilkka Tuomi suomii jutussaan "Politiikanteon ohjaamiseen ei tarvita kansantuotetta" Malirannan ja Määttäsen argumentointia toteamalla, että myös bkt sotkee keskenään omenat ja appelsiinit. Hänen mukaansa GPI:n mittaaminen "auttaa myös taloustieteilijää kysymään, mikä on kasvua ja milloin se on ripeää."

Anu Taskinen kritisoi erityisesti bkt:n kasvun velkaluonnetta otsikolla "Pakotettu talouskasvu pilaa onnellisuuden". Hänen mukaansa bkt:n kasvu pohjautuu velkaperusteiseen rahajärjestelmään, joka tuomitsee meidät ikuiseen kasvuun ja kasvun rajojen kolkutteluun.

Juhani Hakala korostaa jutussaan "Poliitikko saa arvokasta tietoa onnellisuusmittareista", että poliitikot tarvitsevat monipuolista tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tarvitaan myös uusia indikaattoreita bkt:n rinnalle. Sellaisia mittareita, jotka ottavat myös kasvun mahdolliset rajat huomioon, mitä bkt ei tee. Bkt:n keskeinen ongelma on, että kaikkea ei voida mitata rahassa. "Väitetään, että henkiset arvot ovat kasvussa, ja niitä on aika hankala mitata rahassa."

Käydystä keskustelusta voidaan havaita, että indikaattorit ja niiden hyödyntämistavat ovat tekijöidensä näköisiä. Bkt ei ole arvovapaa indikaattori, mutta arvovapaa ei ole myöskään GPI. Molempien määrittely ja poliittinen hyödyntäminen ovat seurausta eri toimijoiden (poliitikkojen, tilastotieteilijöiden, tutkijoiden, median jne.) valinnoista ja tekemisistä.

Hyvänä esimerkkinä arvovalinnoista voidaan käyttää Malirannan ja Määttäsen kielipeliä, jossa bruttokansantuote ei ole tuotannon mittari, vaan "kansantulo" eli jonkinlainen kansakunnan ansainnan indikaattori. Kuulostaahan "tulo" toki yhteiskunnallisesti arvokkaammalta tavoitteelta kuin esimerkiksi "tuote". Tulo ansaitaan, tuote on jotain joka tulee putkesta ulos. Tuote lienee kuitenkin lähempänä sitä materiaalista todellisuutta, jota bkt käytännössä nykypäivänä mittaa.

Hyvä, että keskustelua hyvinvointi-indikaattoreista käydään. Tätä keskustelua tuleekin jatkaa. Samalla on jälleen hyvä korostaa, että indikaattorit ovat indikaattoreita. Tärkeää ei ole se että mitataan, vaan se että toimitaan. Toiminnan sisältö, laatu ja määrä tuottavat joko hyvinvointia tai pahoinvointia, niin ympäristölle kuin ihmisillekin. Indikaattoreiden tehtävänä on tehdä tämä toiminta ja toiminnan seuraukset näkyväksi, mutta indikaattorit itsessään eivät tee toimintaa hyväksi tai huonoksi

Hyvinvoinnin mittaamisen uudistus etenee

Kehityssuunta on lupaava: "Puolueet ovat yhteä mieltä hyvinvoinnin mittaamisen uudistamisesta" (Helsingin sanomat 1.2.2011, sivu A11).

 

Vihreät ehdottavat, että bruttokansantuotteen rinnalle pitäisi ottaa hyvinvointimittari, joka ottaa huomioon ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin laajasti. Keskeiseksi vaihtoehtoiseksi mittariksi ehdotetaan GPI:tä (genuine progress indicator). Helsingin sanomien artikkelin mukaan myös Kokoomus, Keskusta ja Sdp kannattavat GPI:n tai vastaavan mittarin käyttöönottoa. Tämä on erinomainen kehityssuunta myös degrowth-näkökulmasta.

GPI:n käyttöönotto on hyvä asia, sillä mittaaminen tekee mittaamisen kohteen näkyväksi, ja kun joku asia tulee näkyväksi, siihen on helpompi ottaa kantaa. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, että GPI:ssä mitattavat asiat eivät ole poliitikoille tai politiikalle uusia asioita. Itse asiassa GPI:n mittaamat asiat ovat juuri niitä asioita, joista politiikassa nimenomaan väännetään kättä.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, että muuttaako GPI:n käyttöönotto todella politiikkaa, jos politiikan takana oleva arvomaailma, käsitys ihmisyydestä tai luonnon itseisarvon tunnustaminen eivät muutu? Vihreiden avaus on arvokas, mutta mitä tarkoittaa Vihreiden näkökulma, jonka mukaan GPI tulisi ottaa mittariksi bkt:n rinnalle? Tässä tulisi ottaa selkeä linjaus: kumpi mittari voittaa, jos ne osoittavat eri suuntiin? Toistaiseksi bkt on ollut vahvempi politiikan osoittaja kuin GPI:iin sisältyvät muuttujat.

Mittari ei tee politiikkaa, vaan politiikka tekee mittarit. Kuten Hesarin toimittaja vetää jutun loppuun: "Se, mitä tekijää halutaan painottaa, onkin sitten jo poliittinen päätös." Toivotaan, että GPI otetaan tosissaan käyttöön, jolloin sen tulisi kaiken järjen mukaan syrjäyttää bkt keskeisenä hyvinvoinnin mittarina.

Kokonaan toinen kysymys sitten onkin, että yksi mittari ei tee politiikkaa autuaaksi, eikä politiikkaa tule tehdä pelkästään mittareita tuijottaen. Mittaaminen jo sinänsä välineellistä aina kohdettaan.

Degrowth-pornoa

Metro-lehden kolumnisti Janne Metso pohtii tämän päivän numerossa (sivu 2) rakastelun ja pornon yhteyttä bruttokansantuotteeseen ja varsinaisen asian eli aktin latistumiseen.

Janne Metso viittaa allekirjoittaneen haastatteluun viime kesältä ja miettii, että "Timo Järvensivu ei varmaankaan ilahtu tästä, mutta..."

Päinvastoin, tämähän on varsin ilahduttava vertaus, johon en ollut vielä uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta. Yhteiskunnallinen keskustelu on monelta osin jo varsin pornoistunutta. Metson keskustelunavaus herättää väistämättä monia ideoita ja mielleyhtymiä, joita seuratessa voimme löytää uusiakin näkökulmia yhteiskunnan hyvinvointiin.

Rakastelun, ja laajemmin käsitettynä inhimillisten ja sosiaalisten käytäntöjen, markkinaperustainen vaihdanta lisää bruttokansantuotetta, mutta samalla latistaa vaihdannan kohteen mitattavaksi, optimoitavaksi, maksimoitavaksi ja tehostettavaksi, kuten Metso kirjoittaa.

Rakastelun pornoistuminen laajentuvan osto- ja myyntitoiminnan myötä vahvistaa näkökulmaa, että hyvinvointi ei voi rakentua pelkästään rahavaihdannalle. Markkinat ovat kyllä toimiva ja tehokas väline moneen tilanteeseen, mutta yhteiskunnan hyvinvointi ei voi perustua pelkästään markkinataloudelle. Rahalla ei saa kaikkea.

Minkälaisia ajatuksia Metson kolumni Sinussa herättää?

Degrowth vuonna 2010

Viime vuonna degrowth esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa useilla eri foorumeilla. Loppuvuodesta harva enää sanoi, ettei ollut koskaan kuullutkaan siitä. Kirkkain osoitus tunnettuudesta lienee maininta kaikkien järkevien realistien kotimaisella suosikkipalstalla, Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa.

Degrowth-kirjallisuus antoi monelle tukea oman ajattelun kehittämiseen, hiljaa syntyneiden epäilysten käsittelyyn. Vaikka mistään yhtenäisestä ajattelukehikosta ei ole kyse, degrowth-keskustelut helpottivat kaukaisiltakin tuntuneiden asiayhteyksien muodostamista – ja kyseenalaistamista: miten kilpailukyky, yhteistyö, hyvinvointi, perustarpeet, työnteon ja vapaa-ajan mielekkyys ja muut usein käsitellyt mutta epämääräisiksi jääneet asiat itse asiassa liittyvätkään yhteen?

Maailman kova ydin ei näyttänyt sulamisen merkkejä. Britannian pääministeri David Cameronin kirjoitus The Economist –lehden perinteikkäässä The World in [next year] –liitteessä on tästä esimerkillinen näyte, joka heijastaa tietysti tämän vuoden sijaan edellisen vuoden maailmankuvaa.

Cameronin kirjoituksen otsikko on lupaava: ”The Real Global Issues.” Hänen mukaansa maailman johtajat ovat yhtä mieltä vuoden 2011 haasteista: globaalin kasvun turvaaminen, menestyksen saavuttaminen Afganistanissa, Lähi-idän rauhanprosessin edistäminen, Iranin saaminen muuttamaan kurssiaan ja palaaminen raiteille kohti globaalia sopimusta ilmastonmuutoksesta. (Suomennosten on tarkoitus ilmentää mahdollisimman tarkasti alkuperäistä sanomaa. Viimeinen kohtahan olisi voinut olla vaikkapa ”maailmanlaajuisen sopimuksen allekirjoittaminen hiilidioksidipäästöjen pienentämiseksi”, joka olisi jo ollut lyhyen askeleen lähempänä oikeaa sisältöä.)

Cameron jatkaa vakuuttavasti, että ”oikea kysymys on, miten tarjoamme ratkaisuja. Tehdäksemme sen meidän täytyy tarttua perustavanlaatuisiin syihin.”

”Kasvun suhteen ongelman syynä ovat globaalit epätasapainoisuudet. Joillakin mailla, kuten Britannialla, on suuret vajeet ja niiden täytyy tehdä kovia, tunteilemattomia päätöksiä leikkauksista palauttaakseen terveen julkisen rahoituksen. Mutta toisilla mailla on isoja ylijäämiä. Niiden tulee tehdä päinvastoin: kuluttaa enemmän ja säästää vähemmän.”

Sotien suhteen Cameron vaatii voimakkaampaa politiikkaa.

”Ilmastonmuutoksen suhteen oikea kysymys on, miten pienentää tai hallita äärimmäisiä säätapahtumia, joita ilmastonmuutos saattaa tuoda.”

Näin siis järkevien realistien maailmassa viime vuonna. Mitä ajatuksia tänä vuonna ajatellaan?