Six perspectives on sustainable economy

What is sustainable economy? Can we decouple economic growth from its environmentally harmful effects? Is the future well-being of humanity built more on the well-being of the economy, or on the well-being of the Nature?

As I explain in my recent article, we may answer these questions in at least six ways. Our answers differ based on how we believe the world (including the Nature, the humanity, and the economy) works.

We may believe that sustainable economy is (or should be) built on:

1. Economic growth
2. Green growth
3. Green economy
4. Green degrowth
5. Green society
6. Green society detached from economism

What do you believe?

Puheenvuoroni Ilmastomarssilla

Tänään myös Helsingissä pidettiin People's Climate March 2015 eli suomeksi Ilmastomarssi 2015.

Minulla oli kunnia pitää Keynote-puheenvuoro Narinkkatorilla. Tässä puheenvuoroni kokonaisuudessaan:

Arvoisa marssiväki

Tämä on ilmastomarssi. Meillä on yhteinen missio: haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen, suojella luontoa ja turvata ihmiskunnan mahdollisuudet elää ihmisarvoista elämää myös tulevaisuudessa.

Haluan puheenvuorossani kertoa tiiviisti, miksi tämä tehtävä on mielestäni paljon yksinkertaisempi kuin usein ymmärrämme.

Kaikki haluavat rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia kestävälle pohjalle. Monelle meistä tämä tarkoittaa sellaista tulevaisuutta, jossa kaikki on hyvin: luonto voi hyvin, ihmiskunta voi hyvin ja meillä menee taloudellisesti hyvin. Haluamme, että kaikki voittavat: luonto, ihminen ja talous. Win – win – win.

Väitän, että kuitenkin juuri tämä valtavirran win-win-win-ajattelu usein estää meitä tekemästä niitä tärkeitä teknologisia, taloudellisia ja inhimillisesti päätöksiä, joita tämä ihmiskunnan historiassa erittäin poikkeuksellinen tilanne nyt vaatii.

Jos olemme optimisteja, pidämme selvänä että tämä win-win-win on mahdollista saavuttaa. On vain jatkettava innovointia siten, että talouskasvu saadaan irtikytkettyä ympäristöhaitoistaan.

Jos olemme pessimistejä, emme usko irtikytkennän onnistumiseen riittävän nopeasti ja riittävällä voimakkuudella. Jos tämä pessimistinen skenaario toteutuu, jompikumpi lopulta häviää – luonto tai talous. Joko ilmastonmuutos hoidetaan ja talouskasvu kääntyy negatiiviseksi, tai sitten talouskasvu jatkuu ja ilmastonmuutos karkaa käsistä.

Tutkimustuloksia löytyy puolesta ja vastaan. Minulla on teille kuitenkin ilosanoma. Sillä ei ole väliä, olemmeko me optimisteja vai pessimistejä. Ratkaisu ei riipu siitä, uskommeko win-win-win-tulevaisuuteen vai emme.

Ratkaisu riippuu siitä, ymmärrämmekö valita oikean marssijärjestyksen. Kysymys kuuluu: mitkä valinnat on tehtävä ensin?

Vastaus on nähdäkseni yksiselitteinen ja marssijärjestys selvä:

Ensinnäkin: ihminen ei voi elää ilman luontoa, mutta luonto voi elää ilman ihmistä. Luonto ei neuvottele meidän kanssamme. Meidän on siis tehtävä ensin valinta luonnon puolesta.

Toiseksi: taloudellista vaihdantaa ei ole ilman ihmistä, mutta ihminen voi elää ilman taloudellista vaihdantaa. Viime kädessä taloudellinen järjestelmä elää ihmisen armoilla. Talous on juuri sellainen – ja vain sellainen – kuin me ihmiset haluamme.

Yleinen harhaluulo on esimerkiksi se, että rahan niukkuus olisi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun tai oikeudenmukaisen ja ihmisarvoisen elämän este. Ei ole. Rahasta ei ole niukkuutta. On kirjanpidollinen fakta, että rahaa on saatavilla viime kädessä keskuspankista niin paljon kuin sitä päätämme yhdessä haluta.
Oikeasti niukkuutta on vain luonnonresursseista sekä ihmisten yhteisestä muutoshalukkuudesta ja muutoskyvystä.

Mutta miksi me silti jatkamme ilmastoneuvotteluja taloudellisten intressien kanssa? Meillä ei oikeastaan ole syytä neuvotella luonnonsuojelusta talouden kanssa. Talous voidaan viime kädessä aina muovata sellaiseksi kuin sen haluamme.

Hyvät ystävät – marssijärjestys on selvä:

Yksi: suojellaan luontoa ja asetetaan rajat ilmastonmuutokselle. Tämä ei ole taloudellinen valinta. Tämä on valinta luonnon ja ihmisten puolesta.

Kaksi: Kun luonto on suojeltu ja rajat ilmastonmuutokselle asetettu, seuraava askel on miettiä, mitä ihmisarvoinen elämä tarkoittaa ja miten turvaamme sen kaikille. Tämäkään ei ole taloudellinen valinta, vaan arvopohjainen valinta.

Vasta kolmanneksi tulevat taloudelliset valinnat. Markkinatalous on parhaimmillaan hyvä renki, mutta sen on toimittava luonnon asettamissa rajoissa ja ihmisten oikeudenmukaista hyvinvointia kunnioittavalla tavalla.

Kun toimimme tämän marssijärjestyksen mukaisesti, sillä ei ole väliä, että olemmeko nyt optimisteja vai pessimistejä. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hävittäminen on joka tapauksessa pysäytettävä.

Jos optimistit ovat oikeassa, ilmastonmuutos saadaan hallintaan tavalla, joka ei heikennä talouskasvua. Jos pessimistit ovat oikeassa, ilmastonmuutoksen hallintaan saamisen seurauksena joudumme tinkimään talouskasvusta.

Aikaa ja energiaa on turha käyttää väittelyyn siitä, kumpi tulevaisuus toteutuu todennäköisemmin. Tänään on aika marssia ilmaston ja ihmisarvoisen tulevaisuuden puolesta.

- Timo Järvensivu, kauppatieteiden tohtori, tutkija ja yrittäjä

Sitra.fi - Rajatonta keskustelua kestävästä taloudesta

Kirjoitin Sitralle artikkelin siitä, miten helppoa on "ohikeskustella" kestävästä taloudesta.

Voiko hyvinvointi perustua kestämättömälle taloudelle? Ei tietenkään. Taloudenpidon on oltava kestävällä pohjalla. Kuinka tästä yksinkertaisesta tosiasiasta voisi edes löytyä eriäviä mielipiteitä? Helposti. Kestävästä taloudesta voidaan olla eri mieltä niin kauan kuin meillä on eri käsityksiä siitä, mitä ”kestävyys” on. Nykyinen kestämätön kehitys jatkunee niin kauan kuin keskustelijat jatkavat keskinäistä ohipuhumista.

Keskustelusta on erotettavissa ainakin kuusi eri näkökulmaa (ks. kuvio).

Eri näkökulmia erottavat uskomukset erityisesti kahdella ulottuvuudella:

1. Kuinka todennäköisesti teknologian avulla talouskasvu ja ympäristöhaitta ovat irtikytkettävissä toisistaan riittävän nopeasti ja voimakkaasti ekologisen katastrofin välttämiseksi?
2. Kumpi oikeastaan onkaan tärkeämpää ihmisten hyvinvoinnille - luonnonympäristön "hyvinvointi" vai taloudellisen toimeliaisuuden "hyvinvointi"?

Mitkä ovat Sinun uskomuksesi näiden kysymysten osalta?

Degrowthista Luonnonsuojelijassa

"Olen Luonnonsuojelija. Timo Luonnonsuojelija."

Tuoreesta Luonnonsuojelija-lehdestä löytyy haastatteluuni perustuva juttu degrowthista. Lehti löytyy kokonaisuudessaan myös Issuu.comista.

Samasta lehdestä löytyy juttu myös Suomen Luonnonsuojeluliiton Kohtuutalous-hankkeesta. Hanke järjestää kohtuutalouteen ja degrowthiin liittyviä tilaisuuksia eri puolilla Suomea. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoululla järjestetään erittäin kiinnostava seminaari 25. marraskuuta 2015. Tule mukaan! Lisätietoja: www.sll.fi/kohtuutalous.

Ote lehtijutusta - Esimerkki siitä, minkälaiseen kehäpäätelmäkeskusteluun ja poliittisen vastuun pakoiluun olen usein törmännyt keskusteluissani taloustieteen asiantuntijoiden kanssa:

Miksi talouskasvua tarvitaan? 
Koska tarvitaan hyvinvointia, he [asiantuntijat] vastasivat.
Ovatko talouden kasvu ja hyvinvoinnin kasvu siis sama asia?
Ei… eivät ole. Eihän bruttokansantuotteen kasvu sinällään ole tärkeää vaan hyvinvoinnin kasvu.
Voiko bruttokansantuotteen kasvusta sitten tinkiä? 
Ei oikeastaan. Onhan se kuitenkin taustalla hyvinvoinnin kasvussa.
No entäs, kun tutkimusten mukaan käytämme aivan liikaa luonnonvaroja. Pitäisikö meillä olla vaihtoehtoinen suunnitelma? 
Ei… ulkoiskustannukset saadaan kyllä haltuun, kunhan vain järjestetään päästökauppa ja verotus kuntoon. Se on poliittinen, ei taloustieteen ongelma.

Taloustieteen mallinnuksethan ovat tunnetusti arvoneutraaleja, joten ne eivät millään lailla vaikuta siihen, minkälaisia poliittisia valintoja niiden pohjalta tehdään. Eiväthän?

Kestävän talouden marssijärjestys

Kirjoitin kestävän talouden marssijärjestyksestä Suomen luonnonsuojeluliiton blogiin. Tavoitteenani oli määritellä nykyisen valtavirtaisen talouspolitiikan prioriteettijärjestyksen tilalle ekologisesti ja inhimillisesti kestävämpi prioriteettijärjestys.

Nykyisen valtavirtapolitiikan prioriteetit vaikuttavat selviltä (ks. ensimmäinen kuva ja klikkaa tarvittaessa suuremmaksi):

1. Talouskasvu on hyvinvoinnin perusta, joten ensisijaista on panostaa siihen. 
2. Jos talouskasvu sattuu olemaan epäoikeudenmukaista, siitä tehdään oikeudenmukaista. 
3. Jos talouskasvu sattuu olemaan harmaata tai mustaa, siitä tehdään vihreää. 
4. Jos oikeudenmukaisuuden edistäminen tai talouden vihertäminen haittaavat talouskasvua, palataan alkuun ja etsitään talouskasvun lähteitä.

Ongelmana on se, että talouskasvu ja luonnonympäristöstä huolehtiminen voivat olla (vaikka eivät välttämättä ole) tulevina vuosikymmeninä keskenään ristiriidassa, jolloin tämä marssijärjestys johtaisi umpikujaan ja toivottomuuteen.

Ehdotan tilalle kestävämpää, kasvutalouspolitiikkaan nähden käänteistä marssijärjestystä (ks. toinen kuva ja klikkaa tarvittaessa suuremmaksi):

1. Suojellaan luontoa ja pysytään sen kantokyvyn rajoissa. 
2. Edistetään sivistystä, jotta ihmiset ymmärtävät mitä oikeudenmukainen hyvinvointi on. 
3. Edistetään luonnon kantokyvyn rajoissa kaikkea sellaista taloudellista, kulttuurista, sosiaalista ja muuta toimintaa, joka lisää hyvinvointia oikeudenmukaisesti. (Ja vastaavasti estetään kaikkea sellaista toimintaa, joka ei pysy luonnon kantokyvyn rajoissa tai on oikeudenmukaisen hyvinvoinnin vastaista.)
4. Jos ihmisten toiminta ei pysy luonnon kantokyvyn rajoissa, palataan alkuun ja varmistetaan luonnon kantokyvyn rajoissa pysyminen.

Nähdäkseni tämä jälkimmäinen marssijärjestys noudattaisi paremmin sitä hierarkkista todellisuutta, jossa elämme: olemme riippuvaisia monimuotoisesta luonnosta, mutta emme ole samalla tavalla riippuvaisia talouskasvusta. Ilman edellistä emme voi elää, ilman jälkimmäistä voimme elää. Seurauksena ei välttämättä ole talouskasvuton tulevaisuus, mutta myös tähän on sivistyneesti varauduttava, jos ympäristöhaittojen irtikytkentä talouskasvusta ei onnistukaan.

Hieman pidempi argumentointi aiheesta siis Luonnonsuojeluliiton blogissa.

Keynes ja moderni rahateoria degrowth-politiikan tukena

Nykykeynesiläiset lupaavat ripeämpää talouskasvua ja paremman työllisyysasteen kuin mihin uusliberalistinen, uusklassiseen taloustieteeseen pohjaava politiikka on kyennyt. John Maynard Keynes ennusti kuitenkin vuonna 1930, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet "taloudellisen ongelman" eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille (Keynes 1963). Näin todella on käynyt (vaikkakin tämä materia on jaettu hyvin epätasaisesti: maailmassa on samaan aikaan äärimmäistä köyhyyttä ja äärimmäistä yltäkylläisyyttä), mutta talouden kasvua tavoitellaan edelleen. Onko Keynesistä degrowth-politiikan avuksi?

Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.

Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.

Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.

Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.

Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.

Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.

Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.

Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.

Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).

(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:

1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?

2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?

3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.

VIITTEET

Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.

Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.

Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.

Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.

Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.

Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.

Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com

Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.

Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.

Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.

Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.

Yhteyksien kirja

Kelan tutkimusosasto on julkaissut moniäänisen kokoomateoksen ihmiskunnan matkasta kohti ekologista ja sosiaalisesti hyvinvoivaa elämää.

Tuula Helneen ja Tiina Silvastin toimittama Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla on tilattavissa sekä ladattavissa maksutta pdf-muodossa Kelan sivuilta.

Kirjoittajajoukko on laaja: Risto Isomäki, Eero Paloheimo, Jarna Pasanen, Marko Ulvila, Järvensivun veljekset, Maria Joutsenvirta, Olli Tammilehto, Arto O. Salonen, Annukka Berg, Jukka Hoffrén, Veijo Hukka, Olavi Riihinen, Tiina Schmidt, Petri Palmu, Tapani Lausti, Liisä Häikiö, Risto Willamo, Leena Helenius, Hilkka Pietilä, Mikko Jalas, Jenny Rinkinen sekä kirjan toimittaneet Tuula Helne ja Tiina Silvasti.

Degrowth-luento ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla

Pidin 22.8.2012 Aalto-yliopiston järjestämällä avoimen yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla luennon degrowthista. Lataa esitykseni kokonaisuudessaan tästä linkistä.

Esityksen keskeinen viesti on, että emme elä kestävää kehitystä ja tarvitaan vielä isoja muutoksia elämäntapoihimme ennen kuin kestävä elämä toteutuu.

Me kaikki varmaankin haluamme kestävää kehitystä. Usein tämä ymmärretään taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen leikkauspisteenä. Tämä on teoreettisesti täsmällinen ja hyvä määritelmä, mutta sen toteuttaminen tällaisenaan käytännössä edustaa kuitenkin heikon kestävyyden maailmankuvaa (ks. alla oleva kuva).

Kestävyyden toteuttaminen käytännössä edellyttää vahvan kestävyyden maailmankuvan mukaista elämää. Vahvan kestävyyden näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtää, että maapallon ekologiset resurssit määrittävät ihmisen (sosiaalisen ja taloudellisen) toiminnan rajat. Ihmisen toiminta puolestaan ei koostu pelkästään taloudesta, vaan laajempi sosiaalinen hyvinvointi edellyttää mm. demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteiden toteuttamista. Nämä ihanteet on ensin määriteltävä yhteisesti, ja vasta sitten pystytään määrittämään sellaiset talouden pelisäännöt, joiden puitteissa sosiaalinen hyvinvointi voi toteutua.

Vahvan kestävyyden näkökulma vaatii, että kaikkea toimintaa tarkastellaan globaalia ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vasten. Keskityin esityksessäni lähinnä ekologiseen. Muun muassa Bill McKibben on lyönyt haastavat numerot pöytään: jos haluamme pitää ilmaston lämpenemisen alle 2 celcius-asteen, tunnetuista öljy- ja hiilivaroista on jätettävä käyttämättä 4/5. Tämä tarkoittaa markkina-arvoilla 20 biljoonaa dollaria (20 x 10^12 USD; jenkkiläisittäin 20 triljoonaa, eurooppalaisittain 20 biljoonaa; ks. kuva).

Tämä 20 biljoonaa dollaria on sijoittajien nykyistä varallisuutta. Mikäli tämä öljy- ja hiilimäärä halutaan jättää käyttämättä, jonkun on maksettava tämän varallisuuden menettäminen. Vertailun vuoksi: Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian julkisten velkojen pelastaminen vastaisi arviolta vain puolta em. rahasummasta, eikä meillä ole edes tähän varaa.

Tunnetut, markkina-arvoihin sisäänlasketut öljy- ja hiilivarat muodostavat siis konkreettisen markkinakuplan, joka odottaa väistämätöntä puhkeamistaan. Tappiot tämän markkinakuplan puhkeamisesta voidaan kärsiä eri tavoin: voimme antaa sijoittajien kärsiä tappiot omissa kukkaroissaan, tappiot voidaan sosialisoida meidän kaikkien maksettavaksi, tai sitten voimme tehdä jonkinlaisen kompromissin näiden väliltä. En ota kantaa tässä esityksessä siihen, mikä tapa on paras. Se on kuitenkin selvää, että tämä markkinakupla puhkeaa lähivuosien aikana ja siihen liittyvät varallisuustappiot kärsitään tai sitten ilmasto lämpenee enemmän kuin 2 celcius-astetta.

Tällaisessa tilanteessa yritysten on ymmärrettävä, että ne eivät voi enää suhtautua kestävään kehitykseen "matkantekona kohti kestävämpää yritystoimintaa". Tätähän useimmat yritykset tekevät: projekteja paremman tulevaisuuden eteen, kuitenkaan määrittämättä kunnolla lähtötilannetta tai konkreettista tavoitetta, joka täytyy saavuttaa (ks. kuva alla).

Todellinen kestävyys edellyttää, että yritykset omaksuvat visiossaan ja toimintatavoissaan planetaaristen raja-arvojen (planetary boundaries) näkökulman. Yrityksen kestävän kehityksen lähtötilanne ja tavoitteet on määriteltävä suhteessa näihin raja-arvoihin. Koska nämä raja-arvot ovat planetaarisia, mutta yritysten toiminta ei, edessä on väistämätön haaste: yritysten on osallistuttava globaaliin keskusteluun kestävästä kehityksestä ja alettava tukea raja-arvoihin perustuvaa globaalia ympäristöpolitiikkaa.

Edellä sanottu tarkoittaa sitä, että yritykset joutuvat osallistumaan (saavat osallistua!) arvokeskusteluun. Voidaan itse asiassa väittää, että arvonihilismi ja markkinalogiikan väistämättömyyden taakse vetäytyminen on epäeettistä, ja vain arvokeskusteluun osallistuminen ja arvopohjaisesti toimiminen on eettistä (ks. kuva alla). Yritysten on osallistuttava yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuettava yhteisten ekologisten ja sosiaalisten pelisääntöjen luomista. On tärkeää ymmärtää, että tällainen osallistuminen ei tapahdu sertifikaatteihin tai vastaaviin teknisrationaalisiin temppuihin vedoten, vaan laajapohjaiseen sivistykseen nojaten (ks. myös Martha Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää).

Yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta halusin luennossani vielä korostaa, että hyvinvointi ei ole pelkkää taloutta. Toisin sanoen: rahanluonti ja arvonluonti ovat eri asioita. Joskus ne korreloivat keskenään hyvin, joskus huonosti (ks. kuva alla).

On tärkeää ymmärtää, että arvoa luodaan (ja tuhotaan) työllä. Keskeistä ei ole se, tuotetaanko arvoa ns. yksityisellä vai julkisella sektorilla. Molemmilla sektoreilla tehdään sekä arvoa luovaa että arvoa tuhoavaa työtä. Keskeistä on se, miten ihmisiä motivoidaan tekemään arvoa ja olemaan tuhoamatta arvoa.

Sikäli kuin talouden piirissä toimitaan, raha on yksi (mutta ei ainoa) motivointitekijä. Tärkeää on löytää keinot motivoida arvontuottoa ja de-motivoida arvon tuhoamista. Näin ei kuitenkaan nyt toimita, kun rahatuotto on samaistettu arvontuottoon. Puurot ja vellit ovat niin sanotusti menneet sekaisin.

Suvereenissa valtiossa keskuspankki voi luoda uutta rahaa valtion demokraattisen päätöksenteon käyttöön (ks. esimerkiksi Raha ja Talous -blogin mainiot esitykset), joten yksityisen sektorin motivoiminen hyvinvointityöhön ja de-motivointi pois pahanteosta on valtiolle/demokratialle helppoa. Jotta inflaatio ei karkaa käsistä, täytyy tietysti verottaa sitä, mitä ei haluta tehdä. Näin työnteko siirtyy pois siitä, mitä ei haluta (= arvon tuhoaminen) ja kohti sitä, mitä halutaan (= arvon luominen). (Toim. huom: tämä ei edellytä kommunismia, vaan rahajärjestelmän parempaa ymmärtämistä sekä demokratian ottamista kansan käsiin.)

Mikä ihmeen degrowth?

Antti Alaja on kirjoittanut ansiokkaan johdatuksen kasvukritiikin uuteen aaltoon (Mikä ihmeen degrowth?, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2011). Raportti kysyy kasvukriitikoilta arvokkaita kysymyksiä ja nostaa esiin tähän mennessä käydyn degrowth-keskustelun epämääräisyyksiä. Esitin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, jonka pohjalta pyrin nyt suuntaamaan ajatuksia eteenpäin.

Viime vuosina degrowth-liike on julkisesti yhdistetty tiettyihin ajatusketjuihin, jotka ovat itse asiassa melko mekaanisia. Tämä näkyy myös Alajan raportin sisällössä, joka jättää suhteellisen vähälle huomiolle 70-luvulta kehittyneen eurooppalaisen degrowth-ajattelun perinteen ja taustat (tässä yhteydessä olisi kenties sopivampaa käyttää termiä décroissance, koska degrowth vakiintui englanninkieliseen sanastoon vasta hiljattain).

Romanialainen tohtoriopiskelija Anca Gheorghică jaottelee décroissance-ajattelun vielä julkaisemattomassa artikkelissaan neljään näkökulmaan: kulttuuriseen, humanistiseen, ympäristöekonomiseen ja ekologiseen. Etenkin Serge Latouche, jonka ajattelua myös Alaja kuvaa, on vaatinut kulttuurista monimuotoisuutta edistävää ja kapitalistisen kulttuurin kolonialistista levittäytymistä vastustavaa vallankumousta. Latouche on kyllä ollut esillä Suomessakin, mutta hänen kritiikkinsä kärki on useimmiten ohitettu poimimalla hänen ajattelustaan vain konkreettisia ehdotuksia tuotantojärjestelmän uudistamiseksi.

Humanistinen näkökulma, joka käsittelee ihmisenä olemista, on jäänyt nykykeskustelussa lähes kokonaan paitsioon – sen tilalla on pyöritelty downshifting’iä tai leppoistamista. Talouden ja teknologian liitto, esimerkiksi taloudellisen hyödyntavoittelun ja tuottavuuden muodossa, on tämän näkökulman mukaan kaventanut ihmisenä olemisen tilaa. Gheorghică nostaa artikkelissaan esiin lukuisia ajattelijoita, kuten Ivan Illich, Erich Fromm, Jacques Ellul ja Karl Polanyi, jotka ovat luoneet humanistista pohjaa décroissance’lle.

Erityisesti Nicholas Georgescu-Roegen, jonka kirjoituksista termi décroissance on peräisin, ja hänen oppilaansa Herman Daly ovat luoneet talousmalleja, jotka käsittelevät taloutta jo lähtökohtaisesti suorassa yhteydessä luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. He ovat tarjonneet vaihtoehtoja valtavirran taloustieteelle, joka näkee talouden irrallisena, jopa virtuaalisena. Tämä etäännyttäminen on johtanut muun muassa taloudellisen tuotannon ympäristökuormituksen systemaattiseen väheksymiseen.

Ekologia on neljäs Gheorghicăn tunnistama näkökulma. Hän jakaa sen edelleen poliittiseen ekologiaan (esim. jo mainitut Illich ja Ellul sekä Bernard Charbonneau ja André Gorz), syväekologiaan (erityisesti Arne Naess) ja mielen ekologiaan (esim. Félix Guattari). Nämä ajattelun kehikot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tavalla tai toisella ne palautuvat ihmisen ja ei-ihmisen suhteeseen henkilökohtaisella, sosiaalisella, kulttuurisella, poliittisella ja taloudellisella tasolla.

Décroissance’n monitahoisuus on syytä pitää jatkuvasti mielessä myös Alajan johdatusta lukiessa. Eräs keskeinen ristiriita, mikä raportissa nimittäin tunnistetaan, on degrowth’n kahtalainen suhtautuminen BKT:een. Raportin tulkinnan mukaan jotkut degrowth-ajattelijat ajavat BKT:n laskua, toiset ”rentoa” suhtautumista BKT:een. Kokonaisuus huomioiden degrowth’n hengen mukaista on kuitenkin vain jälkimmäinen suhtautuminen, mitä on kuvattu myös termillä agrowth. Se kannustaa luopumaan kasvu-uskosta ja kyseenalaistamaan kasvupolitiikan. Kuten Alaja toteaa, esimerkiksi Seidl ja Zahrnt määrittelevät kasvunjälkeiselle yhteiskuntapolitiikalle kolme piirrettä: 1) politiikka ei tähtää BKT-kasvuun (vaan tärkeämpiin tavoitteisiin, kuten työllisyyteen ja hyvinvointiin), 2) yhteiskunnan instituutiot muutetaan vähemmän kasvu-riippuvaisiksi ja 3) talouden resurssien ja energian kulutukselle asetetaan rajat.

Tavoitteena BKT:n supistaminen on typerä, koska se samalla leikkaisi hyvinvoinnin kannalta tarpeellista tuotantoa. Samalla on niin, että kasvukriitikot pitävät epätodennäköisenä, että BKT kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi.

Raportissa esitettiin degrowth-liikkeelle myös suoria kysymyksiä: miten se suhtautuu hyvinvointivaltioon ja onko työn määrän supistaminen järkevä tavoite? Vastaan näihin kysymyksiin nyt degrowth.fi-projektin puolesta (degrowth ei ole yhtenäinen konsepti tai poliittinen agenda – sen tehtävänä on mahdollistaa ajattelu kasvun ja jopa talouden ulkopuolella).

Demokratian toteutumisen kannalta pidämme tärkeänä, että keskustelevan demokratian edistämisen lisäksi politiikan ja valtion roolia vahvistetaan suhteessa talouteen ja markkinoihin. Tämä on toteutettava niin, että kansalaisten päätöksentekomahdollisuudet kasvavat nykyisestä. Olemme samoilla linjoilla Alajan kanssa degrowth-keskustelujen suhtautumisesta työhön: on ollut erikoista, että puhutaan lähes yksinomaan työn määrän vähentämisestä. Uskomme, että jatkuva koneistaminen ei ole mahdollista (luonnonvarojen ehtyminen) eikä suotavaa (vanhustenhoidossa tämä on jo ilmeistä). Tarpeellisen työn määrä siis tuskin on vähentymässä – maailmassa riittää haasteita. On kuitenkin selvää, että suuri osa nykyään tehdystä työstä on suorastaan haitallista ja tällaista työtä on syytä karsia.

Kaikkiaan suosittelemme raporttiin tutustumista kaikille, joita degrowth kiinnostaa. Henkilökohtaisesti Alaja päätyy kasvukritiikkiä käsiteltyään siihen, että Euroopassa ei pitäisi haastaa nykyistä kasvupolitiikkaa vaan jatkaa nk. ekologisen modernisaation tiellä. Ekologisesta näkökulmasta voidaan kysyä riittääkö se? Humanistisesta näkökulmasta voidaan kysyä onko siitä mitään hyötyä?

Degrowth ja yritysten kasvu

“Kasvuhakuisuus, rohkea johtaminen ja voittava markkinointi ovat tulevaisuutta.”

“Kaikki yritykset ja kansantaloudet janoavat kasvua. Se, joka pystyy vuosi toisensa jälkeen kasvamaan omaa toimialaansa ja bruttokansantuotetta selvästi nopeammin, on juhlittu sankari, aivan kuten urheilussa ovat sankareita ne, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uusimaan mestaruuden.”

Degrowth-keskustelussa yritysten rooli on jäänyt paitsioon. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, koska nykyään yritysmuotoisena tehty tuotanto, tai ainakin osa siitä, on hyvinvointimme kannalta oleellista.

Jukka-Pekka Vuoren tuore debyyttikirja Kasvun paikka valottaa hyvin niitä ristiriitaisia merkityksiä, joita kasvuun liike-elämässä liitetään. Tutkijalle kirja tarjoaa oivallista materiaalia: haastattelemalla pääsee harvoin käsiksi näin pitkälle vietyyn pohdintaan liikkeenjohtajan tausta-ajattelusta.

Kirjan kiinnostavuus syntyy siitä, että Vuori käy läpi myös yrityskasvun kritiikkiä, jopa kattavasti. Hän tarkastelee hyvin erilaisia näkökulmia ja pyrkii sovittamaan niitä yhteen.

Analysoin kirjassa esiintyviä kasvuajatuksia ja erityisesti sitä, miten Vuori hahmottelee niistä itselleen mielekkään tarinan. Analyysi on oikeastaan kuvaus siitä, miten yritysjohtaja voi kaikesta kuulemastaan kritiikistä huolimatta perustella yrityksen kasvutavoitteen itselleen ja muille.

Kirjoittamastani analyysistä tuli pitkähkö, koska pyrin antamaan tilaa Vuoren esittämälle ja laajemminkin liike-elämässä vallitsevalle kasvuajattelulle. Pituudesta johtuen en liittänyt tekstiä suoraan blogiin vaan voit ladata sen pdf:nä.

Kuinka käy työn, kun kasvutalous ei kestä?

Osallistuin Elonkehä-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen "Kasvutalous ei kestä - kuinka käy työn?" yhtenä panelistina ViSion hallituksen puheenjohtajan Mikko Airton sekä STTK:n elinkeinopoliittisen asiantuntijan Antti Aarnion kanssa. Tilaisuuden juonsi Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen.

Omassa puheenvuorossani pyrin korostamaan, että työllä on muitakin merkityksiä kuin palkka ja verotulot.
Usein ajatellaan, että työ on tekijänsä näkökulmasta tarkasteltuna nimenomaan sellaista tekemistä, josta saa rahapalkkaa. Tällöin sellainen tekeminen, josta ei saa rahapalkkaa, ei määritelmällisesti ole "työtä". Tämä näkökulma on kuitenkin nähdäkseni liian ahdas.

Mielekästä tekemistä ei aina palkita rahalla, vaan monilla muilla eduilla, kuten ruokaeduilla, yhteisöllisyydellä, tai vaikkapa hyvällä mielellä. "Työ palkitsee tekijänsä," kuten sanonta kuuluu. Toisaalta monet tekevät työtä, joka ei anna tekijälleen mitään muuta kuin rahapalkkaa. Kun tällaisesta palkkatyöstä riisutaan rahapalkkio, työ itsessään on tekijälleen merkityksetöntä.

Yhteiskunnan (tai hyvinvointivaltion) näkökulma työhön liittyy työstä maksettaviin veroihin. Sellainen työ, joka tuottaa valtiolle ja kunnille verotuloja, on "hyödyllistä" työtä. Jos työtä kuitenkin arvotetaan pääosin verotulojen kautta, työn ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät käsittelemättä.

Työn yhteiskunnallinen hyödyllisyys kyseenalaistuu, jos työ on ekologisesti tai sosiaalisesti arvotonta tai jopa arvoa tuhoavaa, vaikka se tuottaisikin verotuloja. Samoin on olemassa monenlaista sellaista tekemistä, joka ei tuota verotuloja, mutta tuottaa kuitenkin ekologista tai sosiaalista arvoa.

Kyyninen lukija huomauttaa tässä vaiheessa, että mikäli työn haitalliset ja hyödylliset ulkoisvaikutukset hinnoiteltaisiin ihmisille maksettaviin palkkoihin ja yhteiskunnalle maksettaviin verotuloihin, niin ekologisesti ja sosiaalisesti arvokas/arvoton tekeminen näkyisi työstä maksettavana palkkana/veroina. Teoreettisesti tämä pitää toki paikkansa. Todellisuudessa tällaisten ulkoisvaikutusten lähellekään riittävä hinnoittelu ei näyttäisi olevan näköpiirissä.

Työtä on näin ollen pyrittävä jatkossa arvioimaan monipuolisemmin kuin vain palkan tai verotulojen näkökulmista.

Työn merkitykset ja talouskasvupakon purkaminen

Mikäli työtä määritetään pääosin palkan ja verotulojen näkökulmasta, kuten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa näyttäisi tapahtuvan, on selvää että yksilöiden elintaso riippuu heidän saamastaan palkasta ja yhteisön saamat hyvinvointipalvelut ovat riippuvaisia verotuloista.

Hyvinvointivaltiossa on talouden kasvupakko. Tämä johtuu mm. tuottavuuskehityksestä, lisääntyvästä automaatiosta, inflaatiosta sekä kasvavista elintaso- ja hyvinvointipalvelutarpeista. Työtä ei ole kaikille, mikäli talous ei kasva. Ja kun työtä ei ole kaikille, elintasokuilut levenevät ja hyvinvointipalveluiden rahoituspohja kapenee.

Entä jos työtä tarkasteltaisiin enemmän niiden merkitysten kautta, joita työllä on yksilölle ja yhteiskunnalle? Tällöin työllä olisi yksilölle palkan ja palkalla ostettavan elintason lisäksi muita merkityksiä. Mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä puolestaan lisää tekijänsä onnellisuutta. Työn yhteiskunnalliset merkitykset liittyvät siihen, miten tehty työ lisää suoraan (siis ei verotulojen kautta) yhteisön elinvoimaisuutta.

Työ voi toki samanaikaisesti olla sekä yksilön että yhteisön kannalta merkityksellistä ja tuottaa palkkaa ja verotuloja. Kuten yllä todettiin, näin ei läheskään aina ole. Monenlainen palkka- ja verotulotyö myös vähentää ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.

Mikäli työtä arvioitaisiin aiempaa useammin suoraan sen sisältämien yksilöllisten ja yliyksilöllisten merkitystensä kautta, sivutuotoksena olisi hyvin mahdollisesti myös talouden kasvupakon purkaantuminen. Merkityksellinen tekeminen lisää onnellisuutta ja onnellisuuden lisääntyminen vähentää tarvetta kasvattaa materiaalista elintasoa. Yhteisön tasolla merkityksellinen tekeminen (esimerkiksi kansanterveyden lisääminen sekä luonnonsuojelu) vähentää puolestaan tarpeita verovaroin maksettaviin hyvinvointipalveluihin. 

Talouden kasvupakkoa voidaan siis purkaa siirtämällä työstä käytävän keskustelun fokus pois palkka- ja verotulotyöstä kohti työn suoria merkityksiä. Esimerkiksi "täystyöllisyyden" tavoittelu on mieletön tavoite, jos tätä tavoitetta tarkastellaan vain palkka- ja verotulotyön näkökulmasta. 

Keskustelua seminaarissa

ViSion Mikko Airto pohdiskeli nykyisen yhteiskunnan oravanpyörää. Onko tästä oravanpyörästä tehtävissä enää millään järkevää, purkamatta sen rakenteita? Voidaanko tätä oravanpyörää jatkaa enää vain velanotolla ja tukemalla luottamusta tulevaan talouskasvuun? Entä kun luottamus ikuiseen talouskasvuu rapautuu, mitä sitten tapahtuu?

Vastaus voisi Airton mukaan löytyä kohtuullisuudesta ja omavaraisuudesta. Toimitaan kestävästi vankalla perustalla, niin pärjätään kriisiaikoinakin, vaikka talous ei kasva. Tässä on huomioitava työn mielekkyyden, verotulojen ja moraalisen oikeutuksen väliset kytkökset. On kysyttävä: onko työpaikkojen luominen oikeutus kaikelle? Yksilötasolla meidän kaikkien on myös pohdittava, mitkä itse asiassa ovat hyvinvointimme lähteet? Tarvitaan rohkeutta muuttaa systeemiä ja demokratiankin toimivuutta, vaikka tämä tarkoittaisi myös hyvinvointivaltion perusteiden tarkastelemista.

STTK:n Antti Aarnio piti lähtökohtanaan talouskasvun puolustamista. Miten turvataan se, että suomalaisilla ja STTK:n jäsenillä riittää töitä? AY-liike on perinteisesti talouskasvun puolustaja jo pragmaattisista syistä. Palkkatyö tuottaa hyvinvointia.

Aarnio pohdiskelikin, että talouskasvusta luopuminen olisi dramaattinen muutos. Kaikki aiemmat mallit ovat perustuneet jatkuvalle talouskasvulle. Toki on huomioitava talouskasvun haasteet ja rajoitteet, kuten ilmastonmuutos. Talousjärjestelmän valuviat, kuten rahoitusmarkkinoiden huonot piirteet on korjattava. Tulevat sukupolvet on otettava huomioon.

Tässä keskustelussa on lupaavaa, Aarnio huomautti, että vapaa-ajan arvostus on lisääntynyt. Ihmiset haluavat tehdä vähemmän töitä oravanpyörässä ja keskittyä enemmän merkitykselliseen elämään. BKT:n rinnalle on lähdetty hakemaan muita mittareita, kuten onnellisuus. Näistä ja muista vastaavista lähtökohdista voidaan edelleen kehittää nykyistä työelämää realistisella ja pragmaattisella otteella, joka on perinteisesti ollut AY-liikkeen lähestymistapa.

Alustusten jälkeen käyty yleisökeskustelu oli pohdiskelevaa ja nosti esille monia tärkeitä näkökulmia:

• Loppuuko kehitys, jos elintason tai talouden kasvu loppuu?
• Riittääkö AY-liikkeen pragmaattisuus työelämän kehittämisessä, vai vaatiiko ympäristön realismi sittenkin dramaattisempaa muutosta?
• Olisiko hyvä työn määritelmä tämä: "Työ on ihmisen määrätietoista toimintaa elinympäristönsä muuttamiseksi"? Tällä määritelmällä ei olisi työttömyyttäkään?
• Onko talouskasvu välttämätön lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä aikavälillä pystyttäisiin rakenteita muuttamalla varautumaan pitkäaikaiseen talouslaskuunkin?
• Mitä tapahtuu inflaatiolle degrowth-taloudessa? Mitkä ovat inflaation tai deflaation vaikutukset degrowth-taloudessa?
• Onko työ nykyisessä yhteiskunnassa enemmän "kilpailutyötä" kuin "yhteistyötä"? Tulisiko olla nykyistä enemmän yhteistyötä?
• Asennevika työn määrityksien suhteen on meillä kaikilla, ei pelkästään esimerkiksi AY-liikkeellä, työnantajilla, poliitikoilla, kuluttajilla tai muilla yksittäisillä ryhmillä. Jos talous ei kasva, niin kaikkien osapuolten on kyettävä löysäämään tai luopumaan saavutetuista eduistaan.
• Keskustelussa on päästävä pois negatiivisuudesta, kohti positiivisia puolia. Esimerkiksi luomu nähtiin monissa piireissä vaarallisena haihatteluna joskus 20-30 vuotta sitten, mutta nyt se nähdään lähes poikkeuksetta positiivisena kehityspolkuna. Ehkä samoin käy joskus degrowthin ja kohtuudenkin suhteen.

Videotaltioinnit Tulevaisuuden tutkimuksen seuran kohtuuseminaarista

Kiinnostavia puheenvuoroja kohtuutalouden ja kohtuullisen elämän perusteista!

Prof. Pentti Malaska

• Satu Lähteenoja ja Michael Lettenmeier: Kohti kohtuutaloutta
• Tiina Koljonen: Vähähiilinen yhteiskunta
• Risto Isomäki: Matti Meikäläisen geoinsinöörius – uusi mahdollisuus?
• Osmo Kuusi: Uudet materiaalit raaka-aineina
• Juha Kaskinen: Tulevaisuudentutkimuksesta
• Ele Alenius: Maailmankehityksen suuri käänne
• Pentti Malaska: Kommenttipuheenvuoro
• Markus Gröger: Kansalaisjärjestöt sosiaalisen ja ekologisen kriisin ratkaisijoina
• Leena Ilmola: Xeventsin hankkeen tuloksista yllätyksiin varautumisessa
• Sanna Brauer: Osaamisen ennakointia yhteisillä foorumeilla
• Aila Paaso: Osaava ammatillinen opettaja nyt ja tulevaisuudessa
• Yrjö Myllylä: Työelämän tulevaisuuden ennakointia Turun malliin
• Hannu Linturi ja Anita Rubin: Lukion tulevaisuudet vuoteen 2030

Linkki videoihin

Katse kohti tulevaa niukkuutta: degrowth-politiikkaa!

Olin eilen Suomen sosiaalifoorumissa yhtenä alustajana hahmottelemassa konkreettisia keinoja hyvinvoinnin rakentamiseksi degrowth-yhteiskunnassa. Mukana oli aktiivinen yleisö, puheenjohtajana Kelan tutkija Tuuli Hirvilammi sekä alustajina tutkija-aktivisti Marko Ulvila ja ViSiOn Mikko Airto. Esitykset ja muistiinpanot tulevat vielä myöhemmin julkaistavaksi ainakin Degrowth Finland -verkkosivulle.

Omassa esityksessäni pyrin hahmottelemaan poliittisen konkretian suuria linjoja. Esitin kaksi keskeistä huomiota. Ensimmäinen liittyi siihen, että tulevan niukkuuden huomioiminen politiikassa vaatii huomion kiinnittämistä tulevaisuuteen, ei ensisijaisesti nykyisten talouskriisien hallinnointiin.

Toinen huomioni oli, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot akseleilla vasemmisto-oikeisto ja liberaali-konservatiivi eivät todennäköisesti tule muuttumaan, mutta tulevaisuus on kuitenkin vielä pelastettavissa, jos saamme näistä akseleista huolimatta kaikkien huomion kiinnittymään tulevan niukkuuden hallintaan.

Tulevan rakennemuutoksen ymmärtäminen

Nykyinen poliittinen diskurssi ja toiminta keskittyy ensisijaisesti talouden hallinnointiin. Miksi? Tämä johtuu näköharhasta, että politiikassa on ratkaistava ensin nykyiset haasteet ja vasta sitten voidaan keskittyä tuleviin haasteisiin. Tämä näköharha ohjaa poliitikkoja toimimaan ensisijaisesti nykyisissä rakenteissa ja tarvittava rakennemuutos jää tekemättä.

Tätä pyrin havainnollistamaan kuvassa 1 (klikkaa kuvaa suuremmaksi). Vaaka-akselilla kulkee aika ja pystyakselilla on tarvittavan muutoksen suuruus. Lisätään aikajanalle kestävän kehityksen eri haastekentät: talouden ja materiaalisen elintason hyvinvointi, ihmisten sosiaalinen hyvinvointi ja ekosysteemin hyvinvointi. Millä aikavälillä näihin hyvinvoinnin osatekijöihin liittyvät haasteet realisoituvat?

Kuva 1. Muutoksen aikajänteet ja systeemisyys

 

Käytännössä talouden ja materiaalisen hyvinvoinnin kriisit ovat vallanneet nykyhetken (1-5 vuotta). Tämä näkyy hyvin esimerkiksi nykyisen finanssikriisin saamasta huomattavasta poliittisesta huomiosta. Ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät haasteet (esim. hyvinvoinnin tasa-arvo, tuloerot) ovat jo käsillä, mutta kriisiytyvät poliittisten päättäjien silmissä vasta seuraavien 5-15 vuoden aikajänteellä. Ekosysteemi on jo kriisiytynyt, mutta tästä huolimatta katse esimerkiksi ilmaston lämpenemisen osalta on 15-50 vuoden aikajänteessä.

Poliittinen realismi on osoittanut, että politiikassa on lähdetty ratkomaan ensisijaisesti talouden akuutteja kriisejä (ks. kuva 2). Ajatus on, että sosiaalisen hyvinvoinnin ja ekosysteemin ongelmien ratkaisemiseen voidaan siirtyä vasta sitten, kun talouden kestävyyshaasteet on ratkaistu. Tämän tarkastelutavan ongelma on kuitenkin se, että sosiaaliseen ja ekologiseen hyvinvointiin liittyvien haasteiden ratkaisemiseen tarvittava muutoksen suuruus ei näy eikä ole ratkaistavissa talouden vaatimien näkökulmien kautta.

 Kuva 2. Epärealistinen ymmärrys muutostarpeesta

Talouskriisit eivät tule väistymään. Ilman tarvittavia rakenteellisia muutoksia kriisit seuraavat toisiaan ja ne kärjistyvät jatkuessaan yhä vakavammiksi. Aika kuluu näiden tulipalojen sammuttamiseen eikä koskaan ole oikea hetki tarttua pitkän aikavälin ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Uhka on, että näin tuhlaamme myös seuraavat 50 vuotta ilman riittävän suuria rakenteellisia muutoksia. Muutoksen suuruutta ei ymmärretä ennen kuin seinä tulee vastaan.

Näkökulma tulisi siirtää välittömästi 50 vuotta eteenpäin (ks kuva 3). On ymmärrettävä, että tällä aikaskaalalla talouden kestävyys ei voi perustua enää talouden jatkuvaan kasvuun. Miksi ei? Talous voi kasvaa joko talouden tuotantopanoksia (ihmisten, koneiden ja energian tekemän työn määrällinen lisäys) tai tuottavuutta lisäämällä (ihmisten, koneiden ja energian työn tehokkuuden lisäys). Esimerkiksi Suomessa talous ei voi kasvaa merkittävästi enää pitkään ihmistyön määrää lisäämällä. Energiankäytön on jopa vähennyttävä, sillä muutoin emme pääse irti haitallisista fossiilisista energiamuodoista. Koneiden tehokkuus ei tule kasvamaan riittävästi. Talouslasku 30-50 vuoden päästä näyttää väistämättömältä. Tähän on varauduttava hallitusti, tai ajaudumme siihen ekologisen kriisiytymisen kautta.

 Kuva 3. Niukkuuteen varautuva näkökulma

Miten hallittu talouslasku voisi onnistua? Ensin on visioitava, minkälainen rakennemuutos on tapahtunut 50 vuoden päästä. Tästä visiosta käsin on hahmoteltava, minkälaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan seuraavien 1-10 vuoden aikajänteellä talouden sekä sosiaalisen hyvinvointijärjestelmämme rakenteissa. Talouskasvu tulee kriisiytymään ekologisen kriisin kautta viimeistään 50 vuoden päästä, joten nyt on pakko rakentaa talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kestävyys kasvuvapaasti.

Tässä keskustelussa on huomattava, että talouden kestävyys ei käsitteellisesti ole sama asia kuin ikuinen talouskasvu, vaikka talous onkin keskimäärin kasvanut ainakin viimeiset 200-300 vuotta. Talous voi kasvaa myös "epätaloudellisesti" esimerkiksi ekosysteemin tai tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Hyvinvointivaltion pelastaminen: hyvinvoinnin kestävyys on irtikytkettävä BKT:n kasvusta

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta tämän päivän lisäkasvulla, vaan ymmärtämällä tulevat niukkuuteen liittyvät väistämättömät rakennemuutokset sekä sopeuttamalla talouden koko ja sosiaalinen hyvinvointi näiden rakennemuutosten vaatimuksiin jo tänään. Hyvinvoinnin tuottaminen on irtikytkettävä BKT:n kasvusta.

Koska talouslasku vaikuttaa väistämättömältä, hyvinvointivaltion rakenteellinen kytkös BKT:n kasvuun on purettava. Miten? Yksi väistämätön näkökulma on se, että talouden vaatimat energia- ja materiavirrat on saatava vähennettyä ekosysteemin rajoihin, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Vero- ja haittavaikutuspolitiikassa on keskityttävä energia- ja materiavirtojen rajoittamiseen. Energia- ja materiavirtoja voidaan verottaa loputtomasti, koska ne eivät koskaan lopu, vaikka vähenevätkin. Esimerkiksi energiaveroa voidaan tiukentaa asteittain loputtomasti. Energian verottaminen ei vähennä työn tarvetta vaan päinvastoin: ihmistyötä tarvitaan sitä enemmän, mitä vähemmän hyödynnämme ekologisesti kestämätöntä energiaa korvaamaan ihmistyötä.

Toinen merkittävä näkökulma on haitallisen ja hyödyllisen työn erottaminen toisistaan. Kaikki työ ei ole samanarvoista, vaikka niistä maksettaisiinkin yhtä paljon veroja. Vanhustyö, hyvinvointityö, sivistystyö ym. ovat huomattavasti arvokkaampia tehtäviä kuin esimerkiksi mielikuvamainontaan, koronkiristykseen tai muuhun turhaa kasvua ja kulutusta edistävään työhön liittyvä ajankäyttö. Yhteiskunnallisesti ja ekologisesti haitallista työtä tulisi rajoittaa ja verottaa ankarasti, ja vapautuvat resurssit voidaan ohjata hyödyllisempään työhön.

Poliittinen realismi: liberaalit, konservatiivit, vasemmisto ja oikeisto samaan niukkaan kelkkaan

Ei ole realistista, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot muuttuisivat radikaalisti akseleilla liberaalit-konservatiivit ja vasemmisto-oikeisto. Sen sijaan voimme pyrkiä siihen, että kaikki poliittisen kentän toimijat ymmärtävät väistämättömän energia-, materia- ja talousniukkuuden tulevaisuuden (ks. kuva 4). Tämä tuleva niukkuus on otettava politiikanteon pohjaksi, sillä muutoin tarvittavat systeemiset muutokset eivät onnistu.

Kuva 4. Käsitys niukkuudesta ohjaamassa poliittista keskustelua

Nyt poliittinen keskustelu käydään siitä, miten talouskasvu varmistetaan ja miten talouskasvun "rippeet" jaetaan oikeudenmukaisesti. Mikäli tuleva niukkuus ymmärrettäisiin läpi koko poliittisen kentän, liberaalit ja konservatiivit sekä oikeisto ja vasemmisto voisivat keskittyä politiikantekoon uudesta näkökulmasta: miten hyvinvointi varmistetaan niukkuuden kasvaessa ja talouslaskun oloissa.

Tulevaisuuseduskunta nykyisen päivänpoliittisen eduskunnan yläpuolelle

Miten keskustelu saataisiin pois kasvun vaatimisesta kohti niukkuuden ymmärtämistä? Yksi mahdollisuus olisi se, että perustettaisiin ns. "tulevaisuuseduskunta". Nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" on rakentunut siten, että poliittinen valta katsoo korkeintaan kaksi vaalikautta eteenpäin. Tästä syystä nykyinen eduskuntamme ei koskaan pääse lähellekään todellista ekologisten haasteiden ratkaisemista (vrt. kuva 1).

Tulevaisuuseduskunta voisi olla sellainen, joka tekee vain 10-100 vuoden aikajänteen linjapäätöksiä tai arvolinjauksia. Nämä päätökset tai arvolinjaukset eivät saisi koskea lyhyen aikavälin toimintaa (1-10 vuoden päätöksiä), mutta ne olisivat sitovia heti tätä pidemmällä aikavälillä. Vastaavasti nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" joutuisi sitoutumaan tulevaisuuseduskunnan päätöksiin, mutta olisi vapaa tekemään päätöksiä asetettujen raamien puitteissa.

Jotta tulevaisuuseduskunnan linjaukset olisivat legitiimejä, tarvittaisiin todennäköisesti sitova kansanäänestys kaikista sen tekemistä päätöksistä. Päätöksiä tulisikin tehdä ainoastaan merkittävistä linjauksista ja vain pitkäjänteisen keskustelun tuloksena. Esimerkiksi 1-2 päätöstä/vuosi voisi olla hyvä tahti ja kunkin päätöksen valmisteluun kansalaiskeskusteluineen varattaisiin esimerkiksi 2-5 vuotta.

Koska tällaisen tulevaisuuseduskunnan perustaminen on todennäköisesti utopistista, tulisi nykyisessäkin eduskunnassa painottaa aiempaa enemmän pitkäjänteistä 15-50 vuoden linjapolitiikkaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa Vihreiden ehdottama ilmastolaki, joka sitoisi lyhyemmän jänteen talouspolitiikankin tiukkoihin ilmastopoliittisiin raameihin.Tällaisten lakien läpimeno vaikuttaa kuitenkin haasteelliselta, jos katsotaan vaikkapa nyt vaalien alla käytyä "poliittista" "keskustelua". 

Kaikki resurssit eivät kärsi niukkuudesta

Lopuksi on hyvä huomioida, että kaikki resurssit eivät tule kärsimään niukkuudesta. Niukkuudesta tullaan kärsimään energian ja materian sekä näiden myötä BKT:n kasvun suhteen. Meillä ei kuitenkaan tule olemaan niukkuutta ihmisistä (ihmisten määrä pysyy samana huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko BKT), yhteistyöstä (yhteistyö on valinta, joka ei riipu BKT:n määrästä) eikä osaamisesta (ihmisten motivaatio innovoida ei riipu kovinkaan merkittävästi BKT:n tasosta).

Ihmisen hyvä elämä ja halu osallistua yhteiskunnan kehittämiseen sekä yhteistyön ja osaamisen voimaantuminen vaativat toki riittävää materiaalista elintasoa ja perusturvaa. Riittävä on jotain sellaista, jonka ei tarvitse enää kasvaa, kun se on noussut riittävälle tasolle. Politiikan tehtävänä on edistää sitä, että ihmiset voimaantuvat hyödyntämään käsiään, osaamistaan ja yhteistyötä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Tämä ei vaadi BKT:n kasvua.

Käsiteperustaa Herman Dalylta: degrowth ja taloustiede

Herman Daly on kuvannut kirjassaan "Beyond Growth: The Economics of Sustainable Development" (1996, Beacon Press) ekologisen taloustieteen keskeisen perustan. Suosittelen lämpimästi. En käy seuraavassa läpi kirjan kaikkia ajatuksia, mutta esittelen lyhyesti kirjan perusajatuksen, joka on lähellä myös degrowth-keskustelun ydintä: Ekosysteemin kantokyky on rajallinen ja tämä tosiasia on huomioitava vahvemmin myös taloustieteessä. Talouden koko (scale of the economy) on sovitettava ekosysteemin kantokyvyn sisään.

Daly kritisoi voimakkaasti normaalin (makro)taloustieteen perustaa tai lähtökohtaista maailmankuvaa, joka lähtee siitä, että talous tai markkinat koostuvat ensisijaisesti yrityksistä ja kotitalouksista (ks. kuva alla). Taloustieteilijät toki ymmärtävät, että yritykset ja kotitaloudet eivät ole ympäristöstään irrallisia toimijoita, mutta heille ympäristö koostuu vain "ulkoistekijöistä", joiden hinnat pitäisi "sisäistää" markkinahintoihin.

 Kuva 1. Taloustieteen peruslähtökohta taloudelle.

Todellisuudessa talous toimii kuitenkin ekosysteemin sisällä (ks. kuva alla, suurenna klikkaamalla kuvaa). Tästä näkökulmasta ympäristöä ei voida pitää vain ulkoistekijänä, vaan päinvastoin: talous pitäisi sisäistää osaksi ekosysteemiä. Talous on itsessään avoin systeemi, joka ottaa energiaa ja materiaa ekosysteemistä sekä palauttaa energiaa ja materiaa muokatussa muodossa takaisin ekosysteemiin. Termodynamiikan lakien mukaisesti tässä prosessissa energiaa ei häviä, mutta sen entropia lisääntyy siten, että markkinoiden kautta kulkenut energia ja materia palautuu ekosysteemiin. Tämä palautunut energia/materia on sekä talouden että ekosysteemin kannalta sisäänotettua energiaa/materiaa hyödyttömämmässä muodossa.

 Kuva 2. Talous osana ekosysteemiä.

Ekosysteemiin virtaa jatkuvasti uutta energiaa, erityisesti aurinkoenergian muodossa. Aurinkoenergian virta ekosysteemiin on käytännössä vakio. Ihminen hyödyntää ekosysteemiin virtaavaa aurinkoenergiaa pääosin välillisesti ekosysteemin energiavarastoista (osin uusiutuvista, osin uusiutumattomista lähteistä), vaikkakin ihminen on oppinut hyödyntämään aurinkoenergiaa suoremminkin. Energian kasvavaan hyödyntämiseen perustuva talous ei voi kasvaa määrättömästi osana tällaista ekosysteemiä, sillä paitsi aurinkoenergian virta myös ekosysteemin kyky ottaa se käyttöönsä ja luovuttaa osa siitä ihmisen käyttöön ovat rajalliset.

Edellisinä vuosisatoina ihmisen muodostaman talouden koko on ollut sen verran pieni, että on ollut ymmärrettävää redusoida ekosysteemin rajat taloustieteen piirissä merkityksettömäksi. Daly puhuu tästä "tyhjän maailman" mallina, jonka analogiana voidaan pitää vaikkapa cowboy-taloutta (ks. kuva alla). Cowboy'n toimenpiteillä ei ollut juurikaan vaikutusta ympäröivään ekosysteemiin, vaikka hän olisi heittänyt kaiken keräämänsä energian ja materian hukkaan jätteinä.

 Kuva 3. "Tyhjä maailma" ja "täysi maailma".

"Täyden maailman" analogia on avaruusalus. Pitkällä aikavälillä kaikki ympäristöstä tuleva energia menee talouden käyttöön eikä lisäenergiaa ole ympäristöstä saatavilla. Avaruusaluksen matkustajien tulee siis hyödyntää kaikki energia täydellisesti, eikä jätteitä voi tulla enempää kuin mikä on avaruusaluksen jätteenkäsittely- ja kierrätyskapasiteetti. Ihmisen on mahdollista hallita avaruusaluksen systeemi kokonaisuutena, mikäli avaruusalus ei ole kovin monimutkainen. Ekosysteemi lienee sen verran monimutkainen, että ihminen ei voi sitä koskaan täysin hallita.

Todellisuudessa olemme nyt jossain "tyhjän maailman" ja "täyden maailman" välillä. Taloustiede on rakennettu malleille, jotka sopivat hyvin tyhjään maailmaan. Nyt kun ekosysteemin rajat ovat monin kohdin tulossa vastaan, taloustieteen on omaksuttava maailmankuva, jossa talousjärjestelmä on ympäristönsä alijärjestelmä.

Mikäli taloustieteen maailmankuva (ja tätä myötä myös politiikan, kansalaistoiminnan, yritystoiminnan jne. maailmakuvat) kehittyy kuvasta 1 kohti kuvaa 2, on mahdollista, että teoriat ja käytäntö korjautuvat ekosysteemiä enemmän kunnioittaviksi. Daly mainitsee mm. seuraavia tarvittavia muutoksia näkökulmiin:

• Ekosysteemi pystyy tarjoamaan vain tietyntasoisen jatkuvan energia- ja materiavirran ("throughput"). Tämä virta asettaa talouden koolle ylärajan, ja talousjärjestelmän on kunnioitettava tämän virran ylärajaa.
• Koska ihminen ei pysty hallitsemaan ekosysteemiä täydellisesti, on talouden hyödynnettävissä oleva energia- ja materiavirran yläraja määriteltävä mieluummin varovaisesti kuin optimistisesti.
• Uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisestä energia- ja materiavirran lähteenä on pitkällä aikavälillä päästävä eroon, koska ne loppuvat kuitenkin ennen pitkää. Jäljellä olevat uusiutumattomat luonnonvarat tulisi hyödyntää optimaalisesti siihen, että kehitämme kykyämme hyödyntää uusiutuvia luonnonvaroja.

Kasvun rajat ja BKT

Usein degrowth-keskusteluissa törmätään väitteeseen, että taloudella ei ole kasvun rajoja. Tämän väitteen purkaminen ei onnistu, jos tarkastelemme vain BKT:ta. Bruttokansantuotteen kasvu pitää nimittäin sisällään kaksi komponenttia, joista toinen on ekosysteemin kantokyvyn näkökulmasta hyödyllinen ja toinen ongelmallinen:

1. BKT voi ensinnäkin kasvaa hyödyllisesti laadullisen kehittymisen kautta siten, että energian ja materian hyödyntäminen tehostuu eli opimme tuottamaan enemmän lisäarvoa yhdestä yksiköstä energiaa/materiaa. 
2. BKT voi kasvaa myös siten, että tehokkuus pysyy samana, mutta energia- ja materiavirta kasvaa määrällisesti. Tällainen määrällinen kasvu on toki mahdotonta pitkällä aikavälillä, mikäli hyväksymme Dalyn perusväitteen, että auringoenergian ja ekosysteemin mahdollistamalla energia- ja materiavirralla on yläraja.

Tästä näkökulmasta BKT:n kasvu ei sinällään ole talousjärjestelmän perusongelma. Silti BKT:n kasvu on käytännössä sitoutunut niin suurelta osaltaan energia- ja materiavirran kasvuun (edellä kohta 2 eli määrällinen kasvu), että lähitulevaisuudessa yhden aleneminen tarkoittaa käytännössä myös toisen alenemista. Siksi degrowth-liike käytännössä lähitulevaisuudessa joutuu kritisoimaan myös BKT:n kasvua, ei pelkästään energia- ja materiavirtojen kasvua.

Verotuksesta

Tärkeää on saada energia- ja materiavirtojen kasvu ensin pysäytettyä ja sitten laskuun. Nykytaso on jo liian suuri mm. biodiversiteetin näkökulmasta. Esimerkiksi verotuksen ja rajojen asettamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa Dalyn mukaan sitä, että verotuksessa ja rajojen asettamisessa on keskityttävä talouden eli markkinoiden hyödyntämiin energia- ja materiavirtoihin ("throughput").

Omana pohdintanani kehittelin Dalyn pohjalta degrowth-pohjaista vero-ohjelmaa (ks. kuva alla). Degrowth-vero-ohjelmassa ei keskityttäisi ensisijaisesti talousjärjestelmän sisäisiin virtoihin (esimerkiksi tulo-, pääoma- tai arvonlisävero), vaan energia- ja materiavirtojen verottamiseen. Progressiivista (tulo)verotusta tarvittaisiin toki oikeudenmukaisen tulonjaon edistämiseen ja arvonlisävero voi toimia helppona yleisverona muiden verojen lisäksi, koska energia- ja materiavirtojen verottaminen on haasteellista.

Kuva 4. Talouden vs. talouden energia- ja materiavirtojen verotus. 

Markkinatalouden kannattajille ja vastustajille haluan korostaa, että Daly pitää markkinataloutta tärkeänä resurssien allokatiivista tehokkuutta lisäävänä toimintamuotona, kunhan sille määritellään sosiaaliset ja ekologiset rajat. Taloustieteissä yleisesti on hyväksytty, että esimerkiksi tulojen (tai oikeastaan elintasomahdollisuuksien) tasausta esim. tuloverotuksella tarvitaan yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Sen sijaan taloustieteissä ei ole vielä yleisesti hyväksytty, että talouden täytyy toimia ekosysteemin rajoissa, tai ainakaan teoreettisesti ei ole sisäistetty, mitä tämä todella tarkoittaa esimerkiksi verotuksen näkökulmasta.

Pohdintaa: taloustieteen rajoista

Dalyn erinomainen perusteos ympäristötaloustieteestä on tärkeää luettavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että ekosysteemi ei ole ainoa tekijä, jonka tulee rajoittaa taloutta tai taloudellisen ajattelun leviämistä. Yksi keskeinen raja liittyy siihen, että rahalla ei saa kaikkea.

Rahalla ei voi ostaa esimerkiksi sisäistä onnellisuutta eikä hyviä ihmissuhteita. Kuvassa 2 on kuvattu ekosysteemin asettamat rajat taloudelle. Vastaavat kuviot olisi tärkeä hahmotella myös niille rajoille, jotka ovat kytköksissä sellaisiin hyvinvoinnin, onnellisuuden ja ihmissuhteiden komponentteihin, joita ei voi ostaa markkinoilta tai laskea rahassa.

Käsitteellistä täsmennystä

Degrowthin kriitikot pelkistävät usein degrowthin käsitteenä vähentämiseksi. Tämä on virheellinen käsitys, joka ei ota huomioon käsitettä kokonaisuutena.

Valtavirran ajattelussa hyvän elämän keskeinen lähde on (talous)kasvu. Kasvua tarvitaan, jotta nykytilanteen ongelmat (globaali epätasa-arvo, köyhyys, hyvinvointipalvelujen rahoittaminen) voidaan ratkaista. Tässä ajattelussa kasvulla ei nähdä olevan rajoja. Kasvun rajat -keskustelu on kuitenkin kyseenalaistanut ikuisen kasvun mahdollisuuden.

Degrowth-liike on lähtöisin ymmärryksestä, että kasvun rajat ovat jo paukkumassa, minkä vuoksi kasvun mielekkyys ja mahdollisuus on kyseenalaistettava. Tarvitaan vähentämistä.

On kuitenkin virhekäsitys, että degrowth-liike ajaisi pelkästään vähentämistä. Nykytilanteessa vähentäminen ilman perusteellisia yhteiskunnallisia muutoksia tarkoittaisi, kuten degrowth-kriitikot oikein toteavatkin, lamaa ja lamasta seuraavia hyvin tunnettuja ongelmia.

Vähentäminen ei ole mahdollista ilman, että kasvupakkoa ylläpitävät toimintamallit puretaan. Vähentäminen ei yksin voikaan olla degrowth-liikkeen tavoite, vaan vähentämisen rinnalla täytyy rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kasvu ei ole hyvinvoinnin edellytys.

Degrowth: mitä uutta?

Kestävään kehitykseen liittyvissä keskusteluissa herää usein kysymys, mitä uutta degrowth-ajattelu tai -liike tarjoaa esimerkiksi vuoden 1972 Kasvun rajat -raporttiin nähden. Degrowthia voidaan pitää eräänlaisena hyvän elämän yhteiskunnallisena filosofiana, mutta moni haluaa korostaa liikkeen konkreettisia vaatimuksia pikaisesta taloudellisen tuotannon rajoittamisesta ns. rikkaissa maissa. Jälkimmäisen tulkinnan suhteen degrowth on suoraa jatkoa kasvun rajat -keskustelulle. Keskustelua käydään kuitenkin nyt erilaisessa symbolisessa maastossa.

Blühdorn ja Welsh (2007) kuvaavat artikkelissaan viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunutta yhteiskunnallisen keskustelukentän muutosta seuraavasti. Olen ottanut tähän mukaan vain muutamia pääkohtia; heidän alkuperäinen kuvauksensa on paljon kattavampi.

Jälkiteollisen yhteiskunnan kehitys johti poliittiseen konsensukseen ympäristön suhteen, jolloin ideologinen ympäristöliike antoi sijaa erilaisille käytännöllisille toimenpiteille ja kaikki puolueet alkoivat tarjota “järkevää” pitkän aikavälin ympäristöpolitiikkaa. (Young 1990: Post Environmentalism)

Koskematon luonto hävisi – ihmisjälki alkoi näkyä villeimmässäkin luonnossa. Luonnollisen luonnon suojeleminen muuttui mielettömäksi tavoitteeksi ja ympäristöliikkeen tärkeä normatiivinen standardi ja merkitysten lähde katosi. Luonnollisuus yhteiskunnan ulkopuolisena ja siten luotettavana kategoriana vaihtui alati lisääntyvään neuvoteltavuuteen, päätettävyyteen ja vastuullisuuteen. (McKibben 1990: The End of Nature)

Tämä avasi tien nykyisenkaltaiselle ekopolitiikalle, jossa luonto ei enää esiinny yhtenäisenä ja vakaana ilmiönä vaan rajattomana joukkona kilpailevia ja muuttuvia käsityksiä luonnosta. Jokainen käsitys sisältää erilaisen näkökulman siihen, mikä on arvokasta, mitä tulisi suojella tai mikä nähdään ympäristön kannalta ongelmallisena tai hyvänä. Kaiken kaikkiaan ekopolitiikka jäi vaille tunnistettavaa identiteettiä.

Näiden kehityskulkujen rinnalla syntyi ekologisen modernisaation paradigma, jossa ympäristöongelmat nähdään teknologian, talouden ja (liikkeen)johdon kautta. Paradigma pehmentää jännitteitä (a) teknologian ja ekologian, (b) taloudellisen kasvun ja ekologian sekä (c) kilpailumarkkinoiden ja ekologian välillä. Se tyynnyttelee eri osapuolia, vähentää radikaalien ekoliikkeiden valtaa ja valaa uskoa argumenttiin, että vallitsevaa järjestelmää eli kapitalistista kuluttajademokratiaa ei tarvitse radikaalisti muuttaa, koska ympäristötavoitteet voidaan saavuttaa vihertämällä teknologista innovointia, talouskasvua, varallisuudentavoittelua ja konsumerismia.

Blühdorn ja Welsh toteavat, että paluu vanhoihin asetelmiin ei ole mahdollinen, koska kulttuurihistoriallinen konteksti on nyt muuttunut. Heidän mukaansa tässä vaiheessa on oleellista pyrkiä ymmärtämään, millä keinoin nykyinen yhteiskunta pitää yllä sellaista, minkä tiedetään olevan kestämätöntä – sustain what is known to be unsustainable. Lisääntyneen ymmärryksen myötä näitä rakenteita voidaan purkaa.

Yhteenvetona tästä ja aiemmista pohdinnoista voidaan sanoa, että degrowth eroaa perinteisestä kasvun rajat -keskustelusta ainakin seuraavasti:

1. Alkuperäinen Kasvun rajat –raportti oli hyvin epäpoliittinen eikä sen tilaaja ollut valmistautunut vasta-argumentteihin.
2. Kulttuurinen konteksti on nyt muuttunut – ympäristöliikkeellä ei ole enää selkeää identiteettiä tai selkeitä vihollisia.
3. Degrowth ei keskity vain ympäristökysymykseen vaan ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon hyvän elämän: kilpailua ja kuluttamista korostava teknistaloudellinen maailmankuva on murrettava, vaikka mitään ympäristökatastrofia ei olisikaan tiedossa.

Lähde: Blühdorn, I. & Welsh, I. (2007). "Eco-politics beyond the Paradigm of Sustainability: A Conceptual Framework and Research Agenda." Environmental Politics, 16(2), 185-205.

Missä vihreät, siellä degrowth? Keskustelua VINOn väentapaamisessa

Olin tänään juttelemassa degrowthista vihreiden nuorten kanssa VINOn väentapaamisessa. Esitykseni on kokonaisuudessaan ladattavissa täältä.

Esityksessäni pyrin korostamaan erityisesti seuraavia näkökulmia:

1. Degrowth ei ole paluuta vanhaan, vaan uusien positiivisten vaihtoehtojen etsimistä kalkkiutuneen talouskasvuideologian tilalle. Talouskasvuideologiassa pidetään itsestäänselvyytenä yhtälöä, jonka mukaan hyvinvointi = kehitys = talouskasvu. Talouskasvun kannattajat tarttuvat tähän vanhaan yhtälöön ja toimintamalliin, joka ei enää toimi uudessa maailmassa. Degrowth kyseenalaistaa tämän suoraviivaisen yhtälön: kaikki talouskasvu ja kaikki kehitys ei tosiaankaan lisää luonnon tai ihmisten hyvinvointia. Tarvitaan positiivisia, kasvupakosta vapaita toimintamalleja.

 
2. Degrowth ei ole poliittisesti oikealla eikä vasemmalla, vaan se on arvomaailma, joka asettaa luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin talouden hyvinvoinnin edelle. Jos luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää, että talouden määrän (BKT:n) on laskettava, niin näin tapahtukoon. Pääasia on, että ”talouskasvun” (tai ”työllisyyden”, ”kehityksen”) nimissä ei uhrata luonnon ja ihmisten hyvinvointia.




3. Degrowth ei tarkoita sitä, että talouslaskusta tehtäisiin uusi fetissi talouskasvun tilalle. Degrowth-liike pyrkii vapauttamaan yhteiskunnan (ja sen yksilöt) talouskasvun pakosta, mikä ei tarkoita sitä, että talouslaskusta pitäisi tehdä seuraava uusi päämäärä. Degrowtin voisi kirjoittaa myös ”a-growth”, mikä tarkoittaa esimerkiksi katseen siirtämistä pois talouskasvusta (ja talouslaskusta) suoraan kohti hyvinvointia.

4. Degrowth-liike tavoittelee nykyisenkaltaisen äärimmäisen, luonnon hyvinvointia uhkaavan kapitalistisen riskinoton ja oman edun tavoittelun rajaamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että liike tavoittelisi pysähtyneisyyttä ja yksilönvapaudesta luopumista. Päinvastoin, ainakin tämän blogin pitäjien mielestä degrowth-liikkeen tulee pyrkiä kohti toimivaa balanssia riskinoton ja varovaisuuden sekä yksilön ja yhteisön etujen välillä.



5. Degrowth-talous on eri asia kuin degrowth-yhteiskunta. Degrowth-talous ei voi olla irrallinen juttu, jota toteutetaan nykyisessä talouskasvun yhteiskunnassa. Talouskasvun yhteiskunnassa talouslaskun ”hallittavuus” lienee mahdottomuus. Degrowth-talous, ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma hallittu talouslasku, on mahdollista vain, kun yhteiskunnallisen tason kasvupakko on purettu eli kun olemme degrowth-yhteiskunnassa.

Pohdin esityksessäni myös vihreiden ja degrowthin samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Vihreän puolueen tuoreessa elinkeinopoliittisessa ohjelmassa on degrowthin näkökulmasta paljon hyvää:

”Vihreän elinkeinopolitiikan tavoitteena on lisätä ihmisten hyvinvointia ympäristön kantokyvyn puitteissa. Suomen ja koko maailman kehityksen on oltava taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävää. Tämä edellyttää painopisteen siirtämistä aineellisesta kasvusta talouden kestävyyden varmistamiseen. Siksi talouden koon (bruttokansantuotteen) rinnalle tarvitaan muita yhteiskunnan edistystä kuvaavia mittareita (esimerkiksi GPI, Genuine Progress Index), jotta kestävä kehitys olisi koko talouspolitiikan perustana.

Talouskasvun tavoittelu on perusteltua siinä tapauksessa, että se toteuttaa sosiaalisen ja ympäristökestävyyden kriteerit. --- Hallittu talouden koon supistuminen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ympäristön tuhoutuminen ja sen aiheuttama ihmisten elinmahdollisuuksien menettäminen. Suomessa talouskasvu on epävarmaa myös huoltosuhteen heikkenemisestä ja työikäisen väestön määrän vähentymisestä johtuen. Politiikalla on varmistettava, että korkea työllisyys ja hyvinvointi ovat mahdollisia myös muina kuin voimakkaan talouskasvun aikoina.”

Hyvä näin, mutta muutamassa kohdassa elinkeinopoliittista ohjelmaa sana ”kasvu” kuitenkin esiintyy vielä hieman kyseenalaisissa merkeissä, esimerkiksi väliotsikkotasolla muodossa ”Vihreää kasvua ja rohkeita innovaatioita”. Yhtä kaikki, mielestäni lupaava elinkeinopoliittinen ohjelma degrowth-talouden näkökulmasta.

VINOn oma talouspoliittinen ohjelma edustaa mielestäni hyvin degrowth-talouden mukaista ajattelua:

”Jos asetamme riittävän suuren hinnan saastuttamiselle ja raaka-aineiden kuluttamiselle ja talouskasvu jatkaa irtoamistaan materiaalisesta kasvusta, ei talouskasvu ole ongelma. Jos markkinat eivät löydä tapoja, ympäristön kannalta kestävissä olosuhteissa nykyisen kaltaisen materiaalisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen, on hallittu taloudellinen taantuma parempi vaihtoehto kuin ympäristön tuhoutuminen.”

Vihreiden ajattelu tältä osin on lupaavaa, erityisesti nuoret ovat tässä ajan hermolla (VINOn talouspoliittinen ohjelma on tehty 15.11.2009 eli ennen kuin tämä blogi on perustettu!).

Vielä voidaan kuitenkin pohtia, edustaako vihreiden ja VINOn ajattelu enemmän degrowth-taloutta vai degrowth-yhteiskuntaa. Tämä on tärkeä kysymys, sillä hallittu taloudellinen taantuma voi olla mahdoton yhtälö talouskasvun yhteiskunnassa, joten degrowth-talouden onnistuminen edellyttää degrowth-yhteiskunnan rakentamista.

Esitystäni seurasi hyvä, kriittinen keskustelu. Degrowthin uutuus tuli kyseenalaistettua, oikeutetusti. Esimerkiksi Tim Jacksonin Prosperity withouth growth ja Serge Latouchen Jäähyväiset kasvulle -kirjojen toimenpide-ehdotuksia pidettiin monilta osin samoina kuin mitä vihreät ovat esittäneet. Näin varmasti onkin.

Keskustelussa itse esitin näkökulman, että vihreillä ja VINOlla on sekä retorisella että toimenpidetasolla hyvinkin degrowthin mukaista ajattelua. Äänestäjänä ilmaisin kuitenkin huoleni siitä, että vihreät eivät ole selkeästi kertoneet, milloin ja missä heidän arvomaailmassaan menee raja yhtäältä talouskasvun edistämisen ja toisaalta luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin edistämisen välillä.



Degrowth-äänestäjänä rajanvedon pitäisi olla selkeä: luonnon ja ihmisten hyvinvointi aina ennen talouskasvua. Vaikka joskus reaalipolitiikka tekisi tämän mahdottomaksi, tämä pitäisi uskaltaa sanoa avoimesti ristiriitaisissakin tilanteissa. Tämän arvomaailman selkeämpi viestiminen toimisi ainakin itselleni kannustimena äänestää vihreitä.

In VINO veritas!