perjantai 9. joulukuuta 2011

Degrowth vs. talouskasvu: kumpi voitti?

Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen vieraili taannoisessa Aalto-yliopiston Debating Societyn järjestämässä väittelyssä "degrowth vs. talouskasvu".

Väittelyssä kohtasi kolme professoria ja allekirjoittanut, kuulijoina yli 500 aiheesta kiinnostunutta.

Lue vierailun reportaasi lehden kotisivuilta ja ota kantaa: kumpi voitti?

torstai 1. joulukuuta 2011

Mikä ihmeen degrowth?

Antti Alaja on kirjoittanut ansiokkaan johdatuksen kasvukritiikin uuteen aaltoon (Mikä ihmeen degrowth?, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2011). Raportti kysyy kasvukriitikoilta arvokkaita kysymyksiä ja nostaa esiin tähän mennessä käydyn degrowth-keskustelun epämääräisyyksiä. Esitin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, jonka pohjalta pyrin nyt suuntaamaan ajatuksia eteenpäin.

Viime vuosina degrowth-liike on julkisesti yhdistetty tiettyihin ajatusketjuihin, jotka ovat itse asiassa melko mekaanisia. Tämä näkyy myös Alajan raportin sisällössä, joka jättää suhteellisen vähälle huomiolle 70-luvulta kehittyneen eurooppalaisen degrowth-ajattelun perinteen ja taustat (tässä yhteydessä olisi kenties sopivampaa käyttää termiä décroissance, koska degrowth vakiintui englanninkieliseen sanastoon vasta hiljattain).

Romanialainen tohtoriopiskelija Anca Gheorghică jaottelee décroissance-ajattelun vielä julkaisemattomassa artikkelissaan neljään näkökulmaan: kulttuuriseen, humanistiseen, ympäristöekonomiseen ja ekologiseen. Etenkin Serge Latouche, jonka ajattelua myös Alaja kuvaa, on vaatinut kulttuurista monimuotoisuutta edistävää ja kapitalistisen kulttuurin kolonialistista levittäytymistä vastustavaa vallankumousta. Latouche on kyllä ollut esillä Suomessakin, mutta hänen kritiikkinsä kärki on useimmiten ohitettu poimimalla hänen ajattelustaan vain konkreettisia ehdotuksia tuotantojärjestelmän uudistamiseksi.

Humanistinen näkökulma, joka käsittelee ihmisenä olemista, on jäänyt nykykeskustelussa lähes kokonaan paitsioon – sen tilalla on pyöritelty downshifting’iä tai leppoistamista. Talouden ja teknologian liitto, esimerkiksi taloudellisen hyödyntavoittelun ja tuottavuuden muodossa, on tämän näkökulman mukaan kaventanut ihmisenä olemisen tilaa. Gheorghică nostaa artikkelissaan esiin lukuisia ajattelijoita, kuten Ivan Illich, Erich Fromm, Jacques Ellul ja Karl Polanyi, jotka ovat luoneet humanistista pohjaa décroissance’lle.

Erityisesti Nicholas Georgescu-Roegen, jonka kirjoituksista termi décroissance on peräisin, ja hänen oppilaansa Herman Daly ovat luoneet talousmalleja, jotka käsittelevät taloutta jo lähtökohtaisesti suorassa yhteydessä luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. He ovat tarjonneet vaihtoehtoja valtavirran taloustieteelle, joka näkee talouden irrallisena, jopa virtuaalisena. Tämä etäännyttäminen on johtanut muun muassa taloudellisen tuotannon ympäristökuormituksen systemaattiseen väheksymiseen.

Ekologia on neljäs Gheorghicăn tunnistama näkökulma. Hän jakaa sen edelleen poliittiseen ekologiaan (esim. jo mainitut Illich ja Ellul sekä Bernard Charbonneau ja André Gorz), syväekologiaan (erityisesti Arne Naess) ja mielen ekologiaan (esim. Félix Guattari). Nämä ajattelun kehikot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tavalla tai toisella ne palautuvat ihmisen ja ei-ihmisen suhteeseen henkilökohtaisella, sosiaalisella, kulttuurisella, poliittisella ja taloudellisella tasolla.

Décroissance’n monitahoisuus on syytä pitää jatkuvasti mielessä myös Alajan johdatusta lukiessa. Eräs keskeinen ristiriita, mikä raportissa nimittäin tunnistetaan, on degrowth’n kahtalainen suhtautuminen BKT:een. Raportin tulkinnan mukaan jotkut degrowth-ajattelijat ajavat BKT:n laskua, toiset ”rentoa” suhtautumista BKT:een. Kokonaisuus huomioiden degrowth’n hengen mukaista on kuitenkin vain jälkimmäinen suhtautuminen, mitä on kuvattu myös termillä agrowth. Se kannustaa luopumaan kasvu-uskosta ja kyseenalaistamaan kasvupolitiikan. Kuten Alaja toteaa, esimerkiksi Seidl ja Zahrnt määrittelevät kasvunjälkeiselle yhteiskuntapolitiikalle kolme piirrettä: 1) politiikka ei tähtää BKT-kasvuun (vaan tärkeämpiin tavoitteisiin, kuten työllisyyteen ja hyvinvointiin), 2) yhteiskunnan instituutiot muutetaan vähemmän kasvu-riippuvaisiksi ja 3) talouden resurssien ja energian kulutukselle asetetaan rajat.

Tavoitteena BKT:n supistaminen on typerä, koska se samalla leikkaisi hyvinvoinnin kannalta tarpeellista tuotantoa. Samalla on niin, että kasvukriitikot pitävät epätodennäköisenä, että BKT kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi.

Raportissa esitettiin degrowth-liikkeelle myös suoria kysymyksiä: miten se suhtautuu hyvinvointivaltioon ja onko työn määrän supistaminen järkevä tavoite? Vastaan näihin kysymyksiin nyt degrowth.fi-projektin puolesta (degrowth ei ole yhtenäinen konsepti tai poliittinen agenda – sen tehtävänä on mahdollistaa ajattelu kasvun ja jopa talouden ulkopuolella).

Demokratian toteutumisen kannalta pidämme tärkeänä, että keskustelevan demokratian edistämisen lisäksi politiikan ja valtion roolia vahvistetaan suhteessa talouteen ja markkinoihin. Tämä on toteutettava niin, että kansalaisten päätöksentekomahdollisuudet kasvavat nykyisestä. Olemme samoilla linjoilla Alajan kanssa degrowth-keskustelujen suhtautumisesta työhön: on ollut erikoista, että puhutaan lähes yksinomaan työn määrän vähentämisestä. Uskomme, että jatkuva koneistaminen ei ole mahdollista (luonnonvarojen ehtyminen) eikä suotavaa (vanhustenhoidossa tämä on jo ilmeistä). Tarpeellisen työn määrä siis tuskin on vähentymässä – maailmassa riittää haasteita. On kuitenkin selvää, että suuri osa nykyään tehdystä työstä on suorastaan haitallista ja tällaista työtä on syytä karsia.

Kaikkiaan suosittelemme raporttiin tutustumista kaikille, joita degrowth kiinnostaa. Henkilökohtaisesti Alaja päätyy kasvukritiikkiä käsiteltyään siihen, että Euroopassa ei pitäisi haastaa nykyistä kasvupolitiikkaa vaan jatkaa nk. ekologisen modernisaation tiellä. Ekologisesta näkökulmasta voidaan kysyä riittääkö se? Humanistisesta näkökulmasta voidaan kysyä onko siitä mitään hyötyä?

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää

"Talouskasvun edistämistä on alettu pitää koulutuksen ensisijaisena tavoitteena ympäri maailmaa. Lasten ja nuorten kasvattaminen kriittisesti ajatteleviksi ja empaattisiksi kansalaisiksi saa vähemmän painoa."

Filosofi Martha Nussbaum on kirjoittanut tärkeän puheenvuoron sivistyksestä ja demokratiasta. Kirjan suomennos Talouskasvua tärkeämpää - Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä heijastaa otsikollaan hieman eri merkityksiä kuin kirjan alkuperäinen nimi Not for profit: Why democracy needs the humanities. Kirjan viesti on kuitenkin selkeä: sivistyksellä on tärkeämpiäkin rooleja kuin talouden ja talouskasvun palveleminen.

Nussbaum on huolissaan viimeisen vuosisadan aikana vahvistuneesta koulutuksen ja kasvatuksen välineellistämisestä osaksi talouden ja talouskasvun koneistoa. Ote kirjasta selventää Nussbaumin näkökulmaa:
Martha Nussbaum
"Enää ei muisteta, että sielun ulkopuolelle lähtevä ajatus yhdistää ihmisen maailmaan syvällisesti ja monimuotoisesti. Unohdetaan, että toinen ihminen täytyy kohdata sieluna eikä pelkkänä hyödyllisenä välineenä tai omien suunnitelmien esteenä."

Sielussa on kyse "ajattelun ja mielikuvituksen kyvyistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä ja heidän keskinäisistä suhteistaan runsassisältöisiä. Ilman näitä kykyjä ihmiset vain käyttäisivät toisiaan hyväksi. Toisten kohtaaminen yhteiskunnassa vaatii kaikilta sen ymmärtämistä, että muillakin ihmisillä on ajattelun ja tuntemisen sisäiset kyvyt. Jos tätä ei opita, demokratia on tuhoon tuomittu."

"Kaikki valtiot tavoittelevat innokkaasti talouskasvua etenkin lama-aikoina. Tämän vuoksi on liian vähän keskusteltu koulutuksen tavoitteista ja niitä koskevien valintojen vaikutuksesta kansavaltaisten yhteiskuntien kehitykseen. Kun kaikin voimin pyritään vankentamaan omaa kilpailukykyä maailmanlaajuisilla markkinoilla, demokratian säilymiselle tärkeät arvot ovat vaarassa unohtua etenkin uskonnollisen ja taloudellisen kiihkon kausina."

Eurokriisin yhteydessä on helppo samaistua tähän tekstiin. Kriisi on nostattanut kiihkon, jonka ajamina eurojohtajat pyrkivät kaikin voimin vankistamaan taloutta. Muut kuin taloudelliset arvot jäävät jalkoihin, sillä - kuten yleinen argumentti kuuluu - vain talouden hyvinvointi eli talouskasvu (muka) takaa muiden arvojen toteutumismahdollisuuden.

Nussbaum jatkaa: "Aineellisen hyödyn tavoittelu saa monen poliittisen johtajan olettamaan, että luonnontieteet ja tekniikka ovat ratkaisevan tärkeitä hänen maansa tulevalle hyvinvoinnille. Laadukasta luonnontieteellistä ja teknistä koulutusta ei pidä vastustaa. Siksi en yritä kehottaa kansakuntia lopettamaan ponnisteluja näiden alojen kehittämiseksi. Haluan muistuttaa vaarasta, että kilpailun tuoksinassa unohdetaan muut, aivan yhtä tärkeät taidot. Ollaan lyömässä laimin osaaminen, joka on välttämätöntä demokratian sisäiselle elinvoimaisuudelle. Ilman sitä ei myöskään pystytä rakentamaan oikeudenmukaista maailmanlaajuista järjestelmää, jonka avulla voitaisiin rakentavasti kohdata maailman polttavimmat ongelmat."

Miten demokratian elinvoimaisuutta sitten vahvistetaan? "Demokratiassa tarvittavaa osaamista hankitaan, kun opiskellaan humanistisia aineita ja taideaineita. Ne ohjaavat opiskelijaansa ajattelemaan kriittisesti, ylittämään paikallisen lojaaliuden rajat ja tarkastelemaan maailman ongelmia maailmankansalaisen näkökulmasta sekä lopulta ymmärtämään toisen ihmisen elämäntilannetta."

Talouskasvua tärkeämpää

Nussbaumin analyysi on hyvä, tässä ajassa tarpeellinen ja osin hätkähdyttäväkin. Kirjan pääviesti on myös linjassa tässä blogissa ja luennoilla esittämiemme näkemysten kanssa, että hyvinvointia ei voida rakentaa ilman sivistyksen ja taiteiden renesanssia. Degrowth-yhteiskunnan kehittyminen vaatii Valerie Fournierin (2008) sanoin "pakoa taloudesta", ja pako talouden pakkopaidasta on mahdollinen vain, jos pakenijalla on kyky havaita pakkopaita ympärillään. Tämä havahtuminen edellyttää kriittistä ajattelukykyä, jonka keskeinen mahdollistaja on humanistinen sivistys.

Humanistinen sivistys ei välttämättä ole ristiriidassa taloudellisen ajattelun kanssa. Itse asiassa voidaan argumentoida, että sivistys on yhteydessä luonnontieteellisen ja teknisen koulutuksen laadun sekä talouden kehittymiseen. Kuten Nussbaum toteaa, yleissivistävä koulutus ja taidekasvatus "auttavat luomaan ilmapiirin, joka tukee vastuullista ja virkeää taloudenpitoa sekä kekseliästä tuotekehittelyä" ja "Kukoistava talous edellyttää samoja taitoja, joita aktiivinen kansalainen tarvitsee."

Edellisestä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että sivistys takaa talouskasvun. Sivistys ei ole talouden tai talouskasvun väline, vaan pikemminkin hyvä ja vastuullinen taloudenpito on sivistyneen kansakunnan yksi väline. Kriittinen lukija voi huomauttaa itselleen, että talouden kukoistus ja vastuullisuus voi edellyttää nykyoloissa jopa talouslaskua.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Degrowth ja yritysten kasvu

“Kasvuhakuisuus, rohkea johtaminen ja voittava markkinointi ovat tulevaisuutta.”
“Kaikki yritykset ja kansantaloudet janoavat kasvua. Se, joka pystyy vuosi toisensa jälkeen kasvamaan omaa toimialaansa ja bruttokansantuotetta selvästi nopeammin, on juhlittu sankari, aivan kuten urheilussa ovat sankareita ne, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uusimaan mestaruuden.”
Degrowth-keskustelussa yritysten rooli on jäänyt paitsioon. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, koska nykyään yritysmuotoisena tehty tuotanto, tai ainakin osa siitä, on hyvinvointimme kannalta oleellista.

Jukka-Pekka Vuoren tuore debyyttikirja Kasvun paikka valottaa hyvin niitä ristiriitaisia merkityksiä, joita kasvuun liike-elämässä liitetään. Tutkijalle kirja tarjoaa oivallista materiaalia: haastattelemalla pääsee harvoin käsiksi näin pitkälle vietyyn pohdintaan liikkeenjohtajan tausta-ajattelusta.

Kirjan kiinnostavuus syntyy siitä, että Vuori käy läpi myös yrityskasvun kritiikkiä, jopa kattavasti. Hän tarkastelee hyvin erilaisia näkökulmia ja pyrkii sovittamaan niitä yhteen.

Analysoin kirjassa esiintyviä kasvuajatuksia ja erityisesti sitä, miten Vuori hahmottelee niistä itselleen mielekkään tarinan. Analyysi on oikeastaan kuvaus siitä, miten yritysjohtaja voi kaikesta kuulemastaan kritiikistä huolimatta perustella yrityksen kasvutavoitteen itselleen ja muille.

Kirjoittamastani analyysistä tuli pitkähkö, koska pyrin antamaan tilaa Vuoren esittämälle ja laajemminkin liike-elämässä vallitsevalle kasvuajattelulle. Pituudesta johtuen en liittänyt tekstiä suoraan blogiin vaan voit ladata sen pdf:nä.

tiistai 8. marraskuuta 2011

"Herätkää!"

40 vuotta sitten televisiossa nähtiin Yrjö Kallisen saarna, joka on erittäin ajankohtainen tänäänkin. Se on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa. Suosittelemme!


Ylen arkistossa tv-ohjelmaa kuvataan näin:
Yrjö Kallinen puhuu kilpavarustelusta, elintasokilvasta ja luonnonvarojen haaskauksesta. Tuho uhkaa, jollemme herää ajatustottumustemme unesta, hän sanoo.
Iäkäs opetusneuvos lyö Hilkka Pietilän haastattelussa pöytään ajatuksia, jotka vihreä liike 1970-luvun lopulla popularisoi.

Kallinen toteaa Albert Einsteinia lainaten, että Hiroshiman jälkeen mikään muu ei maailmassa ole ennallaan kuin ihmisten tuhoisat ajatustottumukset. Joleivät ne muutu, maailma on kulkemassa kohti ihmissuvun itsemurhaa.

Kallinen allekirjoittaa Erich Frommin näkemyksen, jonka mukaan olemme kaikki enemmän tai vähemmän mielisairaita, enemmän tai vähemmän "unessa".

Unitilan harhaa on luulo siitä, että omaisuuden kokoaminen ja kerskakulutus on onnen tae. Kilpavarustelu ja raaka-ainevarojen haaskaus liittyvät siihen saumattomasti.

Entinen puolustusministeri sanoo, että sotilaiden kanssa voi vielä keskustella rauhanasiasta, mutta taivas varjelkoon siviileistä, jotka rukoilevat ja uneksivat pääsevänsä niittämään kunniaa sotatantereella.

Nuoret protestoivat jo näitä oppeja ja ylipäänsä elämäntavan mielettömyyttä ja tuhoisuutta vastaan.

Jokaisen on alettava maailman muuttaminen omasta itsestään, tietoisuudesta että "olen unessa, minut on suggeroitu".

Ajatus unesta ja heräämisen mahdollisuudesta on samankaltainen niin buddhismissa kuin syvyyspsykologiassa.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Puttonen, Pohjola, Ikäheimo & Järvensivu: Talouskasvu vs. Degrowth väittely

Aalto Debating Society järjestää väittelyn Talouskasvu vs. Degrowth keskiviikkona 16.11.2011 alkaen klo 18 Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun juhlasalissa (Runeberginkatu 14-16). Tilaisuus on maksuton.

Lisätietoja: Facebook

Tapahtumatiedot Aalto Debating Societyltä:

Onko talouskasvu väline yhteiskunnan päämäärien saavuttamiseksi vai onko se itseisarvo yhteiskunnalle? Voiko talous kasvaa loputtomasti? Riittävätkö resurssit? Miten käy hyvinvoinnin tulevaisuudessa?

Globaali resurssien ylikäyttö on tällä hetkellä 40%, joka on enenevässä määrin herättänyt keskustelua Degrowth-ajattelusta, loputtoman talouskasvun mahdottomuudesta ja kyseenalaistanut vallitsevaa käsitystä talouskasvusta.

Talouskasvu vs. Degrowth väittely toteutetaan kaksi-vastaan-kaksi asettelulla, jossa puolet tuovat esiin ja puolustavat vastakkaisia ajattelumalleja. Väittelemässä kauppakorkeakoulun professorit Vesa Puttonen, Seppo Ikäheimo, Matti Pohjola ja Aalto-yliopiston tutkija Timo Järvensivu. Väittelijöiden puolet jaetaan sattumanvaraisesti. Tapahtumassa on odotettavissa jyrkkiäkin näkemyksiä ja mielipiteitä.
 

Alla muutamia videoita talouskasvu- ja degrowth-näkemysten ristiriidoista, joihin on mahdollista tutustua ennen väittelyä:

The Impossible Hamster. Idea talouskasvun rajallisuudesta:
http://www.youtube.com/watch?v=Sqwd_u6HkMo

GrowthBusters: Hooked on Growth -dokumentin traileri:
http://vimeo.com/30647439

Tim Jackson's economic reality check in TEDTalks:
http://www.youtube.com/watch?v=NZsp_EdO2Xk

maanantai 24. lokakuuta 2011

8 minuuttia taloudesta

Pidin alla näkyvän puheenvuoron kansanedustaja Lasse Männistön (kok) järjestämässä talousseminaarissa 19. lokakuuta. Puheenvuoron taustalla on noin kymmenhenkisen tutkijaryhmän suunnittelema tutkimushanke, jolle olemme parhaillaan hakemassa rahoitusta. Lista seminaarin muista osallistujista ja tiivistelmät heidän esityksistään löytyvät täältä. Pääosa puhujista keskittyi valamaan uskoa suomalaiseen osaamiseen ja pohtimaan keinoja talouskasvun saavuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskunta ja talous niukkojen resurssien aikana

Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.

Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.

On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.

Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.

Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.

Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.

Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.

Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.

On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.

Taustalla näkyvä satelliittikuva kertoo omaa kieltään Suomen metsien tilasta. Pohjois-Kainuuseen sijoittuvalla tummalla alueella sijaitsee Paljakan luonnonpuisto ja Metlan tutkimusmetsä. Muut tummat kohdat ovat järviä. Vastaavia luonnontilaisia kuusimetsiä ei muualla Suomessa ole, vaikka sellaiset olisivat luonnon monimuotoisuuden tukemisen, tutkimuksen ja virkistyskäytönkin kannalta äärimmäisen arvokkaita. Jostain syystä yleinen usko suomalaiseen metsänhoitoon on pysynyt vankkana, vaikka todisteet kestämättömästä kehityksestä lisääntyvät jatkuvasti.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että resurssien niukkuudesta tietoinen talouspolitiikka rakentaa taloudellisia instituutioita luonnonvarojen rajallisuuden – ei jatkuvan taloudellisen kasvun pohjalta. On aloitettava keskustelu siitä, mihin olemassa olevia resursseja todella kannattaa käyttää. Onhan ilmiselvää, että kaikki taloudellista kasvua tuottava toiminta ei ole elinvoimaisen kulttuurin tai luonnon kannalta suotuisaa. Lisäksi on arvioitava, mihin suuntaan esimerkiksi EU:n kriisinajan päätöksenteko on meitä viemässä. Ympärilleen katsova talouspolitiikka pyrkii poistamaan kasvupakkoja, ei lukitsemaan niitä yhä uusin poliittisin päätöksin.

Onnellista tilanteessa on, että niukkuus ei ole oikeiston tai vasemmiston paaluttamaa aluetta. Se on tosiasia, joka ei muutu eri ideologisista näkökulmista tarkasteltuna. Niukkuuden tulisi näyttäytyä samana kaikille, jotka väittävät tekevänsä vastuullista ja realistista politiikkaa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Degrowth-kirjallisuutta


Päivitimme kirjallisuuslistaa: Degrowth?


Mitä kirjallisuutta vielä puuttuu? Jos puuttuu, niin lisätään!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kuinka käy työn, kun kasvutalous ei kestä?

Osallistuin Elonkehä-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen "Kasvutalous ei kestä - kuinka käy työn?" yhtenä panelistina ViSion hallituksen puheenjohtajan Mikko Airton sekä STTK:n elinkeinopoliittisen asiantuntijan Antti Aarnion kanssa. Tilaisuuden juonsi Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen.

Omassa puheenvuorossani pyrin korostamaan, että työllä on muitakin merkityksiä kuin palkka ja verotulot.
Usein ajatellaan, että työ on tekijänsä näkökulmasta tarkasteltuna nimenomaan sellaista tekemistä, josta saa rahapalkkaa. Tällöin sellainen tekeminen, josta ei saa rahapalkkaa, ei määritelmällisesti ole "työtä". Tämä näkökulma on kuitenkin nähdäkseni liian ahdas.


Mielekästä tekemistä ei aina palkita rahalla, vaan monilla muilla eduilla, kuten ruokaeduilla, yhteisöllisyydellä, tai vaikkapa hyvällä mielellä. "Työ palkitsee tekijänsä," kuten sanonta kuuluu. Toisaalta monet tekevät työtä, joka ei anna tekijälleen mitään muuta kuin rahapalkkaa. Kun tällaisesta palkkatyöstä riisutaan rahapalkkio, työ itsessään on tekijälleen merkityksetöntä.

Yhteiskunnan (tai hyvinvointivaltion) näkökulma työhön liittyy työstä maksettaviin veroihin. Sellainen työ, joka tuottaa valtiolle ja kunnille verotuloja, on "hyödyllistä" työtä. Jos työtä kuitenkin arvotetaan pääosin verotulojen kautta, työn ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät käsittelemättä.


Työn yhteiskunnallinen hyödyllisyys kyseenalaistuu, jos työ on ekologisesti tai sosiaalisesti arvotonta tai jopa arvoa tuhoavaa, vaikka se tuottaisikin verotuloja. Samoin on olemassa monenlaista sellaista tekemistä, joka ei tuota verotuloja, mutta tuottaa kuitenkin ekologista tai sosiaalista arvoa.

Kyyninen lukija huomauttaa tässä vaiheessa, että mikäli työn haitalliset ja hyödylliset ulkoisvaikutukset hinnoiteltaisiin ihmisille maksettaviin palkkoihin ja yhteiskunnalle maksettaviin verotuloihin, niin ekologisesti ja sosiaalisesti arvokas/arvoton tekeminen näkyisi työstä maksettavana palkkana/veroina. Teoreettisesti tämä pitää toki paikkansa. Todellisuudessa tällaisten ulkoisvaikutusten lähellekään riittävä hinnoittelu ei näyttäisi olevan näköpiirissä.

Työtä on näin ollen pyrittävä jatkossa arvioimaan monipuolisemmin kuin vain palkan tai verotulojen näkökulmista.

Työn merkitykset ja talouskasvupakon purkaminen

Mikäli työtä määritetään pääosin palkan ja verotulojen näkökulmasta, kuten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa näyttäisi tapahtuvan, on selvää että yksilöiden elintaso riippuu heidän saamastaan palkasta ja yhteisön saamat hyvinvointipalvelut ovat riippuvaisia verotuloista.


Hyvinvointivaltiossa on talouden kasvupakko. Tämä johtuu mm. tuottavuuskehityksestä, lisääntyvästä automaatiosta, inflaatiosta sekä kasvavista elintaso- ja hyvinvointipalvelutarpeista. Työtä ei ole kaikille, mikäli talous ei kasva. Ja kun työtä ei ole kaikille, elintasokuilut levenevät ja hyvinvointipalveluiden rahoituspohja kapenee.

Entä jos työtä tarkasteltaisiin enemmän niiden merkitysten kautta, joita työllä on yksilölle ja yhteiskunnalle? Tällöin työllä olisi yksilölle palkan ja palkalla ostettavan elintason lisäksi muita merkityksiä. Mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä puolestaan lisää tekijänsä onnellisuutta. Työn yhteiskunnalliset merkitykset liittyvät siihen, miten tehty työ lisää suoraan (siis ei verotulojen kautta) yhteisön elinvoimaisuutta.


Työ voi toki samanaikaisesti olla sekä yksilön että yhteisön kannalta merkityksellistä ja tuottaa palkkaa ja verotuloja. Kuten yllä todettiin, näin ei läheskään aina ole. Monenlainen palkka- ja verotulotyö myös vähentää ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.

Mikäli työtä arvioitaisiin aiempaa useammin suoraan sen sisältämien yksilöllisten ja yliyksilöllisten merkitystensä kautta, sivutuotoksena olisi hyvin mahdollisesti myös talouden kasvupakon purkaantuminen. Merkityksellinen tekeminen lisää onnellisuutta ja onnellisuuden lisääntyminen vähentää tarvetta kasvattaa materiaalista elintasoa. Yhteisön tasolla merkityksellinen tekeminen (esimerkiksi kansanterveyden lisääminen sekä luonnonsuojelu) vähentää puolestaan tarpeita verovaroin maksettaviin hyvinvointipalveluihin. 

Talouden kasvupakkoa voidaan siis purkaa siirtämällä työstä käytävän keskustelun fokus pois palkka- ja verotulotyöstä kohti työn suoria merkityksiä. Esimerkiksi "täystyöllisyyden" tavoittelu on mieletön tavoite, jos tätä tavoitetta tarkastellaan vain palkka- ja verotulotyön näkökulmasta. 

Keskustelua seminaarissa

ViSion Mikko Airto pohdiskeli nykyisen yhteiskunnan oravanpyörää. Onko tästä oravanpyörästä tehtävissä enää millään järkevää, purkamatta sen rakenteita? Voidaanko tätä oravanpyörää jatkaa enää vain velanotolla ja tukemalla luottamusta tulevaan talouskasvuun? Entä kun luottamus ikuiseen talouskasvuu rapautuu, mitä sitten tapahtuu?

Vastaus voisi Airton mukaan löytyä kohtuullisuudesta ja omavaraisuudesta. Toimitaan kestävästi vankalla perustalla, niin pärjätään kriisiaikoinakin, vaikka talous ei kasva. Tässä on huomioitava työn mielekkyyden, verotulojen ja moraalisen oikeutuksen väliset kytkökset. On kysyttävä: onko työpaikkojen luominen oikeutus kaikelle? Yksilötasolla meidän kaikkien on myös pohdittava, mitkä itse asiassa ovat hyvinvointimme lähteet? Tarvitaan rohkeutta muuttaa systeemiä ja demokratiankin toimivuutta, vaikka tämä tarkoittaisi myös hyvinvointivaltion perusteiden tarkastelemista.

STTK:n Antti Aarnio piti lähtökohtanaan talouskasvun puolustamista. Miten turvataan se, että suomalaisilla ja STTK:n jäsenillä riittää töitä? AY-liike on perinteisesti talouskasvun puolustaja jo pragmaattisista syistä. Palkkatyö tuottaa hyvinvointia.

Aarnio pohdiskelikin, että talouskasvusta luopuminen olisi dramaattinen muutos. Kaikki aiemmat mallit ovat perustuneet jatkuvalle talouskasvulle. Toki on huomioitava talouskasvun haasteet ja rajoitteet, kuten ilmastonmuutos. Talousjärjestelmän valuviat, kuten rahoitusmarkkinoiden huonot piirteet on korjattava. Tulevat sukupolvet on otettava huomioon.

Tässä keskustelussa on lupaavaa, Aarnio huomautti, että vapaa-ajan arvostus on lisääntynyt. Ihmiset haluavat tehdä vähemmän töitä oravanpyörässä ja keskittyä enemmän merkitykselliseen elämään. BKT:n rinnalle on lähdetty hakemaan muita mittareita, kuten onnellisuus. Näistä ja muista vastaavista lähtökohdista voidaan edelleen kehittää nykyistä työelämää realistisella ja pragmaattisella otteella, joka on perinteisesti ollut AY-liikkeen lähestymistapa.

Alustusten jälkeen käyty yleisökeskustelu oli pohdiskelevaa ja nosti esille monia tärkeitä näkökulmia:
  • Loppuuko kehitys, jos elintason tai talouden kasvu loppuu?
  • Riittääkö AY-liikkeen pragmaattisuus työelämän kehittämisessä, vai vaatiiko ympäristön realismi sittenkin dramaattisempaa muutosta?
  • Olisiko hyvä työn määritelmä tämä: "Työ on ihmisen määrätietoista toimintaa elinympäristönsä muuttamiseksi"? Tällä määritelmällä ei olisi työttömyyttäkään?
  • Onko talouskasvu välttämätön lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä aikavälillä pystyttäisiin rakenteita muuttamalla varautumaan pitkäaikaiseen talouslaskuunkin?
  • Mitä tapahtuu inflaatiolle degrowth-taloudessa? Mitkä ovat inflaation tai deflaation vaikutukset degrowth-taloudessa?
  • Onko työ nykyisessä yhteiskunnassa enemmän "kilpailutyötä" kuin "yhteistyötä"? Tulisiko olla nykyistä enemmän yhteistyötä?
  • Asennevika työn määrityksien suhteen on meillä kaikilla, ei pelkästään esimerkiksi AY-liikkeellä, työnantajilla, poliitikoilla, kuluttajilla tai muilla yksittäisillä ryhmillä. Jos talous ei kasva, niin kaikkien osapuolten on kyettävä löysäämään tai luopumaan saavutetuista eduistaan.
  • Keskustelussa on päästävä pois negatiivisuudesta, kohti positiivisia puolia. Esimerkiksi luomu nähtiin monissa piireissä vaarallisena haihatteluna joskus 20-30 vuotta sitten, mutta nyt se nähdään lähes poikkeuksetta positiivisena kehityspolkuna. Ehkä samoin käy joskus degrowthin ja kohtuudenkin suhteen.

lauantai 27. elokuuta 2011

Videotaltioinnit Tulevaisuuden tutkimuksen seuran kohtuuseminaarista

Kiinnostavia puheenvuoroja kohtuutalouden ja kohtuullisen elämän perusteista!

Prof. Pentti Malaska
  • Satu Lähteenoja ja Michael Lettenmeier: Kohti kohtuutaloutta
  • Tiina Koljonen: Vähähiilinen yhteiskunta
  • Risto Isomäki: Matti Meikäläisen geoinsinöörius – uusi mahdollisuus?
  • Osmo Kuusi: Uudet materiaalit raaka-aineina
  • Juha Kaskinen: Tulevaisuudentutkimuksesta
  • Ele Alenius: Maailmankehityksen suuri käänne
  • Pentti Malaska: Kommenttipuheenvuoro
  • Markus Gröger: Kansalaisjärjestöt sosiaalisen ja ekologisen kriisin ratkaisijoina
  • Leena Ilmola: Xeventsin hankkeen tuloksista yllätyksiin varautumisessa
  • Sanna Brauer: Osaamisen ennakointia yhteisillä foorumeilla
  • Aila Paaso: Osaava ammatillinen opettaja nyt ja tulevaisuudessa
  • Yrjö Myllylä: Työelämän tulevaisuuden ennakointia Turun malliin
  • Hannu Linturi ja Anita Rubin: Lukion tulevaisuudet vuoteen 2030
Linkki videoihin

keskiviikko 17. elokuuta 2011

SoL Finlandin degrowth-tilaisuuden muistiinpanot

Eilen 16.8.2011 Sol Finland ja Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu järjestivät yhdessä dialogisession aiheesta "Degrowth: Hyvinvoinnin asialla vai hyvinvointia romuttamassa?"

Tilaisuuden aluksi SoL Finlandin hallituksen puheenjohtaja Teuvo Metsäpelto esitteli SoLin toimintaa. Lisätietoja: www.solfinland.org

Avauksen jälkeen Degrowth Finland -verkoston toimija, Aalto-yliopiston tutkija ja SoLin hallituksen jäsen Timo Järvensivu alusti degrowthista. Lataa alustus tästä linkistä.

Alustuksen jälkeen käytiin vapaata dialogia ensin pienryhmissä ja sitten yhteisesti. Keskustelusta T. Järvensivu kirjasi ylös muutamia avainsanoja, jotka voit ladata tästä linkistä.

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille!

maanantai 15. elokuuta 2011

STT:n juttu degrowthista

Muutama viikko sitten STT teki lehtijutun degrowthista. Juttu julkaistiin hieman eri muodoissa useammassa lehdessä.

Tässä verkkouutisten versio, joka on kokonaisuudessaan STT:n alkuperäisen jutun mukainen ja siten hyvä esimerkki juttukokonaisuudesta (jutun otsikko on Verkkouutisten toimituksen käsialaa; toim. huom.).

Kiinnostava on myös STT:n kirjoittama oheisjuttu, jossa professori Matti Pohjola pohtii degrowthin mahdollisuuksia kriittisesti. Pohjolan mukaan talouskasvu voi jatkua ikuisesti, mutta hänen vastauksensa sisältää myös on paljon lupaavaa: talouskasvu itsessään ei ole paha tai hyvä, vaan on keskityttävä ongelmien havaitsemiseen ja korjaamiseen.

Tämä onkin hyvä suunta jatkokeskustelulle - on tärkeää keskittyä ympäristöongelmien todellisen laajuuden ymmärtämiseen, maapallon rajallisten resurssien huomioimiseen talouden malleissa, sekä yleisesti ottaen luonnon ja kulttuurien elinvoimaisuuden ja monimuotoisuuden tukemiseen. Nämä toimenpiteet eivät välttämättä ole yhteensopivia talouskasvun kanssa.

torstai 11. elokuuta 2011

Keskustelua Hesarin mielipidepalstalla

Maria Joutsenvirta ja minä kirjoitimme Helsingin sanomiin degrowth-näkökulmaa esittelevän mielipidekirjoituksen.


Pyrimme argumentoimaan, että hyvinvoinnin rakentaminen ei voi perustua enää jatkuvaan talouskasvun tavoitteluun, sillä ympäristöongelmien korjaaminen ei onnistu pelkästään talouden ekotehokkuutta kasvattamalla. Hyvinvoinnin rakentamiseksi on siis etsittävä talouskasvusta riippumattomia keinoja ja uutta ymmärrystä esimerkiksi vaurauden sisällöstä.

Kirjoitukseemme tuli kaksi vastinetta. Näistä laajempi, Risto Kekkosen kirjoitus tarkasteli mielipidettämme myönteisenä kirjoituksena, ja rakensi lisänäkökulmia kirjoituksemme täydennykseksi.

Toinen, Kalle Mikkolan vastine, suhtautui degrowthiin "typeränä" ajatuksena. Maria ja minä kirjoitimme Kalle Mikkolan vastineeseen oman vastineemme ja lähetimme tämän Helsingin sanomille, mutta vastinetta ei (ainakaan vielä) julkaistu, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon Hesariin tulevan kirjoitusten suuren määrän. Julkaisemme nyt vastineemme täällä, jotta keskustelulle olisi tilaa jatkua.

Vastineessamme haluamme korjata Kalle Mikkolan vastineessaan, ja yleisemminkin degrowth-debateissa, esiintyvän väärinkäsityksen degrowthin perusajattelusta.

VASTINE:

Kalle Mikkolan (HS 1.8.) mukaan ajatuksemme (HS 30.7.) degrowthista on mieletön, koska korjaavat toimenpiteet tulee kohdistaa ongelmiin (saasteet) eikä seurauksiin (talouskasvu).

On toki keskityttävä ongelmallisen toiminnan vähentämiseen ja sallittava hyvinvointia lisäävän toiminnan kasvu. Mikkola kuitenkin ohittaa pääviestimme.

Nykypolitiikka puuttuu ongelmiin vain jos se ei vaaranna talouskasvua. Samaan aikaan lisääntyvät tutkimukset viestivät, että riittävän tehokas ympäristönsuojelu ei olekaan sovitettavissa yhteen globaalin BKT-kasvun kanssa, vaikka paikallista kasvua voi hyvin olla vielä esimerkiksi kehitysmaissa.

Ihmiskunta kuluttaa jo nyt 40 prosenttia ylitse resurssiensa. Ainoat tavat ratkaista ongelma on joko lisätä ekotehokuutta 29 prosentilla, supistaa kulutusta 29 prosenttia, tai yhdistää näitä toimenpiteitä.

Lisäksi länsimaiden kuormitus henkilöä kohti on suurempi kuin kehitysmaiden. Oikeudenmukaisuuden hengessä rikkaiden maiden tulee puuttua ylikulutukseensa ja tehdä tilaa kehitysmaiden kehitykselle. Suomessa kestävän kulutuksen taso ylittyy noin nelinkertaisesti, joten meillä tarvittaisiin nyt 75 prosentin kuormituksen vähennys.

Lisäksi aika on tärkeä muuttuja. Kahden prosentin vuosikasvulla talous tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä. Ympäristörasituksen kurissapito edellyttää tuona aikana globaalisti karkeasti laskien 65 prosentin ja Suomessa lähes 90 prosentin ekotehokkuuden lisäystä. Tämä tarkoittaa globaalisti 2,5 prosentin ja Suomessa 5 prosentin tehostumista joka ikinen vuosi.

Nämä erittäin vaativat luvut perustuvat maltillisiin laskelmiin. Kirjassaan Hyvinvointia ilman kasvua Tim Jackson laskee, että köyhimpien maiden nosto EU-maiden kulutustasolle vuoteen 2050 mennessä vaatii globaalin hiili-intensiteetin tehostamista 9-11 prosentilla joka vuosi.

YK:n ympäristöohjelma UNEP:n luonnonvarapaneelin mukaan talouskasvun irtikytkeminen luonnonresurssien kulutuksesta vaatisi sellaisia toimenpiteitä, joita pidetään poliittisesti mahdottomina, vaikka tarvittavat teknologiset, sosiaaliset ja rahoitukselliset innovaatiot löytyisivätkin. Lääkkeeksi peräänkuulutetaan nykyisen kehitysajattelun ja vaurauskäsitteen muuttamista.

Liian usein hyvinvointia luovat ideat ja innovaatiot jämähtävät siihen, etteivät ne sovi yritysten ja yhteiskunnan kasvuvaatimuksiin. Jos elinmahdollisuuksien turvaamisen sivutuotteena BKT laskee, on parempi luoda tasapuolista hyvinvointia kestävyyden rajoissa kuin hirttäytyä mahdottomaan kasvutavoitteeseen.

Maria Joutsenvirta
Timo Järvensivu
kauppatieteiden tohtoreita

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kohtuutaloutta Salossa

Salossa jännitetään suurimman työnantajan Nokian kohtaloa ja samalla mietitään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Tein kesäkuussa kaupunkiin degrowth-henkisen ekskursion mediataiteilija Mari Keski-Korsun ja tutkija Satu Lähteenojan johtaman tiimin kanssa. Matka oli osa projektia, jonka tavoitteena on tutkia kohtuutalouden edellytyksiä Salossa. Projektin aikana syntyneitä näkemyksiä esitellään Halikonlahti Green Art -näyttelyssä Salon taidemuseossa 9. syyskuuta alkaen.

Haastattelimme paikallisia Salon torilla 4. kesäkuuta 2011














Projekti antaa mahdollisuuden syventää ja konkretisoida osaltaan niitä ajatuksia, joita degrowth-keskusteluissa on esitetty. Alustavalla käynnillä Salossa vaikuttikin olevan hyvät edellytykset kohtuulliseen elämään: monipuolinen maatalous, teknologiaosaaminen sekä vireä yhteisöllisyys ja yritteliäisyys luovat tukevan pohjan tulevaisuudelle, joka ei nojaa vain suuryrityksiin ja -hankkeisiin vaan jossa arvostetaan pienempiäkin toimia.

Kohtuutalouden arkiset käytännöt tuntuivatkin itse asiassa olevan jo pitkälti olemassa ja voivan hyvin, mutta ne jäävät julkisessa keskustelussa ja kaupungin strategioissa helposti paitsioon. Maaseudun ja urbaanin yhdistävä kohtuullinen elämä tulisikin nähdä jonakin tavoiteltavana sen sijaan, että haikaillaan vain yhä suurempien teollisuuslaitosten, kauppojen ja muiden yksiköiden perään.

Otan mielelläni vastaan näkemyksiä Salon kehittämisestä!

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Degrowth-piknik 5.6.2011

Suomessa pidetään 5. kesäkuuta klo 12-15 kansainvälinen degrowth-piknik. Edellinen piknik järjestettiin vuosi sitten, minkä jälkeen degrowth on noussut Suomessakin yleiseen keskusteluun – herättäen intohimoja puolesta ja vastaan.

Tänä vuonna piknikin teema on erityisesti energia. Energian käyttöä on vähennettävä! Käytettävä energia on tuotettava uusiutuvista lähteistä!

Degrowth-liike on monimuotoinen toimijoiden verkosto, jonka yhdistävä peruslähtökohta on yhteiskuntaan pesiytyneen kasvumanian kritiikki. Liike kyseenalaistaa ikuisen, jatkuvaan energian ja materian käytön lisäämiseen perustuvan talouskasvun mahdollisuuden hyvinvoinnin lähteenä. Kyse on ympäristön kantokyvyn rajoissa toimivan talouden, sosiaalisen hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen toiminnan edistämisestä.

Viimeisen vuoden aikana degrowth-liikkeen suurin voitto Suomessa on ollut se, että talouskasvua kritisoivat näkökulmat ovat nousseet yleiseen tietoisuuteen ja keskusteluun. Keskustelun valtavirtaistuminen on samalla ollut degrowth-liikkeen näkökulmasta ongelmallista. Erityisesti talouseliitti on tuominnut degrowthin epärealistiseksi ja nihilistiseksi kurjuuden tieksi – vaikka paradoksaalisesti nimenomaan jatkuva talouskasvu on suorin tie tulevaisuuden niukkuuteen ja kurjuuteen. ”Kestävä kasvu” on paradoksi itsessään – on epärealistista, että kasvu voisi jatkua ikuisesti ja samalla pysymme ekologisen kestävyyden rajoissa.

Degrowth-liike tavoittelee hyvinvointia ekologisissa rajoissa. Liike vaatii talouden palauttamista rengiksi samalla, kun politiikan keskiöön nostetaan ihmisten ja ympäristön hyvinvointi. Tulevaisuuden hyvinvoinnin turvaaminen edellyttää kulutuksen ja tuotannon kasvupakkojen purkamista. Talouskasvun vaateet eivät saa määritellä nykyistä ja tulevaa hyvinvointiamme. Hyvinvoinnin lähteet on löydettävä muualta kuin pakotetusta talouskasvusta. 


Eduskuntavaaleissa ja niitä edeltäneissä vaalikeskusteluissa ekologiset ja talouskasvuun kriittisesti suhtautuvat näkökulmat jäivät visusti marginaaliin. Ympäristö ei kuitenkaan ole lakannut olemasta, vaan sen tila heikkenee jatkuvasti, mikä ravistelee jo nyt hyvinvoinnin perusteita niin Suomessa kuin globaalisti. Hyvinvoinnin turvaaminen vaatii kasvupakon purkamista – tänään!
 

Kutsu degrowth-piknikille on kaikille avoin – tule mukaan keskustelemaan, kyseenalaistamaan ja luomaan uutta suomalaista ja kansainvälistä hyvinvointikulttuuria!

Piknikin järjestelyistä ja tarkemmista paikoista tullaan tiedottamaan tarkemmin osoitteessa www.picnic4degrowth.net ja Facebookissa: http://www.facebook.com/event.php?eid=184622028256091 

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Megafonissa: Degrowth-liike Suomessa

Megafonissa julkaistiin pari päivää sitten tilannekatsauksemme Suomen degrowth-liikkeestä: Degrowth-liike Suomessa.

Samasta Megafonin numerosta kannattaa tutustua myös muihin artikkeleihin, erityisesti Ville Lähteen mainioon juttuun Ympäristöajattelun kriisi ja niukkuuden ongelma.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kestävyysvajeesta

Vaalien alla puhutaan paljon kestävyysvajeesta. Suomen hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta uupuu Valtiovarainministeriön mukaan 10 miljardia euroa. Tämä vaje pitäisi kuroa umpeen joko keräämällä lisää veroja, parantamalla tuottavuutta tai vauhdittamalla talouskasvua.

Kestävyysvajeesta puhutaan, mutta "kestävästä kehityksestä" tässä ei toki ole kyse. Mitä jos määrittelisimme kestävyysvajeen ympäristötalouden näkökulmasta? Mikä on kestävyysvajeemme ympäristön näkökulmasta?

Global footprint networkin mukaan Suomen ympäristöjalanjälki henkilöä kohti on ehkä 5 kertaa suurempi kuin mitä on maapallon ekosysteemin pitkän ajan kestävyys. Koko maapallon väestön ympäristöjalanjälki on alhaisempi, "vain" noin 1,5 maapalloa, johtuen köyhempien mutta väkirikkaampien maiden suhteellisesti pienemmästä jalanjäljestä henkilöä kohti.

Mitä tämä tarkoittaa? Oletetaan, että bruttokansantuote kertoo ihmisen toiminnan volyymin suhteellisen luotettavasti, vaikka se ei mittaakaan ihan kaikkea toimintaa. Tällöin voidaan yksinkertaistaen todeta, että:
  • Suomen nykyinen BKT/hlö on noin 5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi Suomessa siis noin 20% nykyisestä.
  • Globaali BKT/hlö on noin 1,5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi globaalisti noin 66% nykyisestä.
Ei ole mahdollista kertarysäyksellä päästä edellä mainittuun kestävään tasoon. Oletetaan, että pyrimme tähän vuoteen 2050 mennessä. Mitä tämä tarkoittaisi? Lasketaan muutama erilainen skenaario:

Suomen skenaario 1. Suomessa voitaisiin edetä esimerkiksi niin, että bruttokansantuote jäädytettäisiin nykytasolle ja ekotehokkuudella pyrittäisiin saamaan ekologinen jalanjälki em. 20%:iin nykyisestä. Ekotehokkuuden pitäisi siis parantua 80% neljässäkymmenessä vuodessa. Tämä tarkoittaisi 4% vuotuista ekotehokkuuden lisäystä (0,96 potenssiin 40 = 0,195).  

Suomen skenaario 2. Hyvinvointipalvelujen rahoituksen kestävyys vaatii vähintään 2-3%:n vuosittaista BKT:n kasvua. Lasketaan maltillisesti 2%:n kasvun mukaan, niin BKT kasvaa 40 vuodessa noin 2,21 kertaiseksi (1,02 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 20%:iin, tarvitaan vuosittaista ekotehokkuuden lisäystä 5,8% (2,21 * 0,942 potenssiin 40 = 0,20).

Globaali skenaario 1. Jäädytetään globaali bruttokansantuote nykytasolle. Pyritään vähentämään jalanjälki 66%:iin. Ekotehokkuuden pitää lisääntyä vuosittain vain maltilliset 1% vuodessa. Ei paha.

Globaali skenaario 2. Rikkaissa maissa bruttokansantuotteen kasvu on maltilliset 2% vuodessa. Globaalisti kasvu on kuitenkin suurempi, jotta kasvun rippeet jakautuisivat paremmin köyhille maille. Esimerkiksi Kiinassa kasvu on nyt noin 7-8% vuodessa. Alla olevasta Maailmanpankin kuviosta nähdään, että maailman BKT:n kasvuprosentti on vaihdellut paljonkin vuosien 1971-2007 välillä.



Oletetaan, että globaalin BKT:n keskimääräinen kasvu olisi tulevaisuudessa noin 3% vuodessa. Globaali BKT olisi vuonna 2050 noin 3,26 kertaa nykyinen (1,03 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 66%:iin, niin globaalissa skenaariossa nro 2 tarvitaan vuosittaista keskimääräistä ekotehokkuuden lisäystä 3,9% (3,26 * 0,961 potenssiin 40 = 0,664).

Mitä tämä ekotehokkuuden lisäystarve tarkoittaa?

Nykyinen ajattelutapa tuntuu olevan se, että kaikki panokset laitetaan ekotehokkuuden lisäykseen. Kasvusta ei voida tinkiä. Jos kasvusta ei tingitä, niin BKT:n ekotehokkuuden on kasvettava Suomessa keskimäärin 5,8% vuodessa ja globaalisti keskimäärin 3,9% vuodessa seuraavat 40 vuotta. 

Nämä prosenttiluvut voivat tuntua jopa pieniltä. On kuitenkin erittäin tärkeää ymmärtää, että nämä tehostamisluvut koskevat BKT:n koko volyymin tehostumista vuosi vuodelta. Ei siis riitä, että vain BKT:n vuosittainen lisäys on tämän verran tehokkaampaa kuin edellisenä vuonna. BKT:n koko tuotantokapasiteetin on tehostuttava joka vuosi tämän verran.

Kuinka tämä ekotehokkuuden kasvutavoite toteutetaan? Optimismi teknologian suhteen on suurta eivätkä edellä mainitut tehostamisluvut ole välttämättä mahdottomia. Mutta mikä on teoriassa mahdollista ei useinkaan toteudu käytännössä (ks. esim. Reijnders 1998).

Miten BKT:n ekotehokkuus on kehittynyt historiallisesti? 

Maailman BKT on kasvanut jatkuvasti (lukuunottamatta aivan viime vuosien finanssikriisiä), kuten Maailmanpankin edellä esitelty kuvio osoittaa. Alla olevasta kuvasta (klikkaa kuvaa suuremmaksi) puolestaan näemme, kuinka Global Footprint Networkin laskelmien mukaan ekosysteemin kantokyvyn rajat on samaan aikaan ensin saavutettu ja sitten ylitetty. Maapallon ekologisen kantokyvyn rajoissa pysyttiin vielä vuonna 1970, mutta raja ylitettiin 1980-luvulle tultaessa. Nykyisin ylityksemme on siis aiemmin mainittu noin 50%. Kehityssuunta on ollut jatkuvasti epätoivottu.


Tähän asti tilanne on toisin sanoen ollut se, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuus on heikentynyt. Ekosysteemin kantokyvyn näkökulmasta globaalin BKT:n kokonaisvolyymi on siis ollut aina edellistä vuotta haitallisempi ympäristön kannalta.

Kun tähän todellisuuteen verrataan sitä tavoitetta, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuuden pitäisi nyt yht'äkkiä parantua Suomessa 5,8% ja globaalisti 3,9% vuodessa, on helppo havaita että realismi on näistä ehotehokkuustavoitteista kaukana. Muutostarve on ilman ylisanojakin dramaattinen.

Ekotehokkuuden kehittymistä rikkaissa ja köyhemmissä maissa tutkineet York, Rosa ja Dietz (2005) ovatkin päätyneet seuraavaan johtopäätökseen:
The overall findings, therefore, indicate that the further modernization of production is unlikely in itself to lead to sustainability, at least in the present global context. In fact, at least in the near term, modernization and economic development are likely to place additional burdens on the environment. This suggests that, to be successful in reducing human pressure on the environment, efforts to improve the efficiency of production likely need to be coupled with other policies directed at the ultimate driving forces of production.
Teknologian kehittyminen ei historian valossa näytä antavan ratkaisua ekologisiin haasteisiimme. Tästä syystä on pikaisesti tavoiteltava myös aktiivista bruttokansantuotteen kasvun rajoittamista, ja samanaikaisesti on toki pyrittävä dematerialisoimaan tuotantoa ja kulutusta.

Sikäli kun kasvua ei enää voida tavoitella, globaali oikeudenmukaisuus ei sekään voi toteutua lisäkasvun kautta, vaan on pyrittävä nykyisen bruttokansantuotteen oikeudenmukaisempaan globaaliin jakoon. Myös meidän suomalaisten on pohdittava lähimenneisyydessä saavuttamistamme eduista luopumista. Nämä edut on saavutettu ekosysteemiä epäoikeudenmukaisesti kuormittamalla.

Viitteet:
  • Reijnders, L. (1998). The Factor X Debate: Setting Targets for Eco-Efficiency. Journal of Industrial Ecology, 2(1), 13-22.
  • York, R., Rosa, E. A. ja Dietz, T. (2005). The Ecological Footprint Intensity of National Economies. Journal of Industrial Ecology, 5(4), 139-154.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Katse kohti tulevaa niukkuutta: degrowth-politiikkaa!

Olin eilen Suomen sosiaalifoorumissa yhtenä alustajana hahmottelemassa konkreettisia keinoja hyvinvoinnin rakentamiseksi degrowth-yhteiskunnassa. Mukana oli aktiivinen yleisö, puheenjohtajana Kelan tutkija Tuuli Hirvilammi sekä alustajina tutkija-aktivisti Marko Ulvila ja ViSiOn Mikko Airto. Esitykset ja muistiinpanot tulevat vielä myöhemmin julkaistavaksi ainakin Degrowth Finland -verkkosivulle.

Omassa esityksessäni pyrin hahmottelemaan poliittisen konkretian suuria linjoja. Esitin kaksi keskeistä huomiota. Ensimmäinen liittyi siihen, että tulevan niukkuuden huomioiminen politiikassa vaatii huomion kiinnittämistä tulevaisuuteen, ei ensisijaisesti nykyisten talouskriisien hallinnointiin.

Toinen huomioni oli, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot akseleilla vasemmisto-oikeisto ja liberaali-konservatiivi eivät todennäköisesti tule muuttumaan, mutta tulevaisuus on kuitenkin vielä pelastettavissa, jos saamme näistä akseleista huolimatta kaikkien huomion kiinnittymään tulevan niukkuuden hallintaan.

Tulevan rakennemuutoksen ymmärtäminen

Nykyinen poliittinen diskurssi ja toiminta keskittyy ensisijaisesti talouden hallinnointiin. Miksi? Tämä johtuu näköharhasta, että politiikassa on ratkaistava ensin nykyiset haasteet ja vasta sitten voidaan keskittyä tuleviin haasteisiin. Tämä näköharha ohjaa poliitikkoja toimimaan ensisijaisesti nykyisissä rakenteissa ja tarvittava rakennemuutos jää tekemättä.

Tätä pyrin havainnollistamaan kuvassa 1 (klikkaa kuvaa suuremmaksi). Vaaka-akselilla kulkee aika ja pystyakselilla on tarvittavan muutoksen suuruus. Lisätään aikajanalle kestävän kehityksen eri haastekentät: talouden ja materiaalisen elintason hyvinvointi, ihmisten sosiaalinen hyvinvointi ja ekosysteemin hyvinvointi. Millä aikavälillä näihin hyvinvoinnin osatekijöihin liittyvät haasteet realisoituvat?

Kuva 1. Muutoksen aikajänteet ja systeemisyys
 
Käytännössä talouden ja materiaalisen hyvinvoinnin kriisit ovat vallanneet nykyhetken (1-5 vuotta). Tämä näkyy hyvin esimerkiksi nykyisen finanssikriisin saamasta huomattavasta poliittisesta huomiosta. Ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät haasteet (esim. hyvinvoinnin tasa-arvo, tuloerot) ovat jo käsillä, mutta kriisiytyvät poliittisten päättäjien silmissä vasta seuraavien 5-15 vuoden aikajänteellä. Ekosysteemi on jo kriisiytynyt, mutta tästä huolimatta katse esimerkiksi ilmaston lämpenemisen osalta on 15-50 vuoden aikajänteessä.

Poliittinen realismi on osoittanut, että politiikassa on lähdetty ratkomaan ensisijaisesti talouden akuutteja kriisejä (ks. kuva 2). Ajatus on, että sosiaalisen hyvinvoinnin ja ekosysteemin ongelmien ratkaisemiseen voidaan siirtyä vasta sitten, kun talouden kestävyyshaasteet on ratkaistu. Tämän tarkastelutavan ongelma on kuitenkin se, että sosiaaliseen ja ekologiseen hyvinvointiin liittyvien haasteiden ratkaisemiseen tarvittava muutoksen suuruus ei näy eikä ole ratkaistavissa talouden vaatimien näkökulmien kautta.

 Kuva 2. Epärealistinen ymmärrys muutostarpeesta

Talouskriisit eivät tule väistymään. Ilman tarvittavia rakenteellisia muutoksia kriisit seuraavat toisiaan ja ne kärjistyvät jatkuessaan yhä vakavammiksi. Aika kuluu näiden tulipalojen sammuttamiseen eikä koskaan ole oikea hetki tarttua pitkän aikavälin ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Uhka on, että näin tuhlaamme myös seuraavat 50 vuotta ilman riittävän suuria rakenteellisia muutoksia. Muutoksen suuruutta ei ymmärretä ennen kuin seinä tulee vastaan.

Näkökulma tulisi siirtää välittömästi 50 vuotta eteenpäin (ks kuva 3). On ymmärrettävä, että tällä aikaskaalalla talouden kestävyys ei voi perustua enää talouden jatkuvaan kasvuun. Miksi ei? Talous voi kasvaa joko talouden tuotantopanoksia (ihmisten, koneiden ja energian tekemän työn määrällinen lisäys) tai tuottavuutta lisäämällä (ihmisten, koneiden ja energian työn tehokkuuden lisäys). Esimerkiksi Suomessa talous ei voi kasvaa merkittävästi enää pitkään ihmistyön määrää lisäämällä. Energiankäytön on jopa vähennyttävä, sillä muutoin emme pääse irti haitallisista fossiilisista energiamuodoista. Koneiden tehokkuus ei tule kasvamaan riittävästi. Talouslasku 30-50 vuoden päästä näyttää väistämättömältä. Tähän on varauduttava hallitusti, tai ajaudumme siihen ekologisen kriisiytymisen kautta.

 Kuva 3. Niukkuuteen varautuva näkökulma

Miten hallittu talouslasku voisi onnistua? Ensin on visioitava, minkälainen rakennemuutos on tapahtunut 50 vuoden päästä. Tästä visiosta käsin on hahmoteltava, minkälaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan seuraavien 1-10 vuoden aikajänteellä talouden sekä sosiaalisen hyvinvointijärjestelmämme rakenteissa. Talouskasvu tulee kriisiytymään ekologisen kriisin kautta viimeistään 50 vuoden päästä, joten nyt on pakko rakentaa talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kestävyys kasvuvapaasti.

Tässä keskustelussa on huomattava, että talouden kestävyys ei käsitteellisesti ole sama asia kuin ikuinen talouskasvu, vaikka talous onkin keskimäärin kasvanut ainakin viimeiset 200-300 vuotta. Talous voi kasvaa myös "epätaloudellisesti" esimerkiksi ekosysteemin tai tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Hyvinvointivaltion pelastaminen: hyvinvoinnin kestävyys on irtikytkettävä BKT:n kasvusta

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta tämän päivän lisäkasvulla, vaan ymmärtämällä tulevat niukkuuteen liittyvät väistämättömät rakennemuutokset sekä sopeuttamalla talouden koko ja sosiaalinen hyvinvointi näiden rakennemuutosten vaatimuksiin jo tänään. Hyvinvoinnin tuottaminen on irtikytkettävä BKT:n kasvusta.

Koska talouslasku vaikuttaa väistämättömältä, hyvinvointivaltion rakenteellinen kytkös BKT:n kasvuun on purettava. Miten? Yksi väistämätön näkökulma on se, että talouden vaatimat energia- ja materiavirrat on saatava vähennettyä ekosysteemin rajoihin, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Vero- ja haittavaikutuspolitiikassa on keskityttävä energia- ja materiavirtojen rajoittamiseen. Energia- ja materiavirtoja voidaan verottaa loputtomasti, koska ne eivät koskaan lopu, vaikka vähenevätkin. Esimerkiksi energiaveroa voidaan tiukentaa asteittain loputtomasti. Energian verottaminen ei vähennä työn tarvetta vaan päinvastoin: ihmistyötä tarvitaan sitä enemmän, mitä vähemmän hyödynnämme ekologisesti kestämätöntä energiaa korvaamaan ihmistyötä.

Toinen merkittävä näkökulma on haitallisen ja hyödyllisen työn erottaminen toisistaan. Kaikki työ ei ole samanarvoista, vaikka niistä maksettaisiinkin yhtä paljon veroja. Vanhustyö, hyvinvointityö, sivistystyö ym. ovat huomattavasti arvokkaampia tehtäviä kuin esimerkiksi mielikuvamainontaan, koronkiristykseen tai muuhun turhaa kasvua ja kulutusta edistävään työhön liittyvä ajankäyttö. Yhteiskunnallisesti ja ekologisesti haitallista työtä tulisi rajoittaa ja verottaa ankarasti, ja vapautuvat resurssit voidaan ohjata hyödyllisempään työhön.

Poliittinen realismi: liberaalit, konservatiivit, vasemmisto ja oikeisto samaan niukkaan kelkkaan

Ei ole realistista, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot muuttuisivat radikaalisti akseleilla liberaalit-konservatiivit ja vasemmisto-oikeisto. Sen sijaan voimme pyrkiä siihen, että kaikki poliittisen kentän toimijat ymmärtävät väistämättömän energia-, materia- ja talousniukkuuden tulevaisuuden (ks. kuva 4). Tämä tuleva niukkuus on otettava politiikanteon pohjaksi, sillä muutoin tarvittavat systeemiset muutokset eivät onnistu.

Kuva 4. Käsitys niukkuudesta ohjaamassa poliittista keskustelua

Nyt poliittinen keskustelu käydään siitä, miten talouskasvu varmistetaan ja miten talouskasvun "rippeet" jaetaan oikeudenmukaisesti. Mikäli tuleva niukkuus ymmärrettäisiin läpi koko poliittisen kentän, liberaalit ja konservatiivit sekä oikeisto ja vasemmisto voisivat keskittyä politiikantekoon uudesta näkökulmasta: miten hyvinvointi varmistetaan niukkuuden kasvaessa ja talouslaskun oloissa.

Tulevaisuuseduskunta nykyisen päivänpoliittisen eduskunnan yläpuolelle

Miten keskustelu saataisiin pois kasvun vaatimisesta kohti niukkuuden ymmärtämistä? Yksi mahdollisuus olisi se, että perustettaisiin ns. "tulevaisuuseduskunta". Nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" on rakentunut siten, että poliittinen valta katsoo korkeintaan kaksi vaalikautta eteenpäin. Tästä syystä nykyinen eduskuntamme ei koskaan pääse lähellekään todellista ekologisten haasteiden ratkaisemista (vrt. kuva 1).

Tulevaisuuseduskunta voisi olla sellainen, joka tekee vain 10-100 vuoden aikajänteen linjapäätöksiä tai arvolinjauksia. Nämä päätökset tai arvolinjaukset eivät saisi koskea lyhyen aikavälin toimintaa (1-10 vuoden päätöksiä), mutta ne olisivat sitovia heti tätä pidemmällä aikavälillä. Vastaavasti nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" joutuisi sitoutumaan tulevaisuuseduskunnan päätöksiin, mutta olisi vapaa tekemään päätöksiä asetettujen raamien puitteissa.

Jotta tulevaisuuseduskunnan linjaukset olisivat legitiimejä, tarvittaisiin todennäköisesti sitova kansanäänestys kaikista sen tekemistä päätöksistä. Päätöksiä tulisikin tehdä ainoastaan merkittävistä linjauksista ja vain pitkäjänteisen keskustelun tuloksena. Esimerkiksi 1-2 päätöstä/vuosi voisi olla hyvä tahti ja kunkin päätöksen valmisteluun kansalaiskeskusteluineen varattaisiin esimerkiksi 2-5 vuotta.

Koska tällaisen tulevaisuuseduskunnan perustaminen on todennäköisesti utopistista, tulisi nykyisessäkin eduskunnassa painottaa aiempaa enemmän pitkäjänteistä 15-50 vuoden linjapolitiikkaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa Vihreiden ehdottama ilmastolaki, joka sitoisi lyhyemmän jänteen talouspolitiikankin tiukkoihin ilmastopoliittisiin raameihin.Tällaisten lakien läpimeno vaikuttaa kuitenkin haasteelliselta, jos katsotaan vaikkapa nyt vaalien alla käytyä "poliittista" "keskustelua". 

Kaikki resurssit eivät kärsi niukkuudesta

Lopuksi on hyvä huomioida, että kaikki resurssit eivät tule kärsimään niukkuudesta. Niukkuudesta tullaan kärsimään energian ja materian sekä näiden myötä BKT:n kasvun suhteen. Meillä ei kuitenkaan tule olemaan niukkuutta ihmisistä (ihmisten määrä pysyy samana huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko BKT), yhteistyöstä (yhteistyö on valinta, joka ei riipu BKT:n määrästä) eikä osaamisesta (ihmisten motivaatio innovoida ei riipu kovinkaan merkittävästi BKT:n tasosta).

Ihmisen hyvä elämä ja halu osallistua yhteiskunnan kehittämiseen sekä yhteistyön ja osaamisen voimaantuminen vaativat toki riittävää materiaalista elintasoa ja perusturvaa. Riittävä on jotain sellaista, jonka ei tarvitse enää kasvaa, kun se on noussut riittävälle tasolle. Politiikan tehtävänä on edistää sitä, että ihmiset voimaantuvat hyödyntämään käsiään, osaamistaan ja yhteistyötä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Tämä ei vaadi BKT:n kasvua.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Tunnustuspalkinto

Saimme tunnustuspalkinnon Katilta hänen blogissaan "Anna ja hänen ystävänsä". Laitetaan hyvä kiertämään!

Samalla tämä on meille hyvä tilaisuus avata blogin nykytilannetta. Monet ovat ehkä huomanneetkin, että kirjoitustahtimme on hidastunut viime aikoina. Tämä ei tarkoita, että degrowth-teema olisi lakannut olemasta tai kiinnostamasta - päinvastoin! Tämän blogin kirjoittajista Timo on kuitenkin nyt hoitovapaalla ja Paavo keskittyy taidetta, taloutta ja ekologiaa yhdistävään toimintatutkimukseen Mustarindassa.

Takaisin tunnustuspalkintoon:

1. Milloin aloitimme blogimme?
Melkein tarkalleen vuosi sitten, maaliskuussa 2010.

2. Mitä se käsittelee?
Lyhyesti: blogimme käsittelee degrowthia eri näkökulmista. Päätavoitteemme on tarkastella, tutkia ja edistää taloudesta vapaata ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.

3. Miten tämä blogi eroaa muista?
Blogi yhdistää tutkimuksen ja aktivismin: olemme valjastaneet toimintatutkimuksen keinot degrowth-ilmiön ymmärtämiseksi ja edistämiseksi. Pyrimme tekemään tätä tinkimättömästi, jatkuvasti itseämme ja degrowth-ilmiötä kyseenalaistaen.

4. Miksi aloitimme sen?
Kun aloittelimme blogia, degrowthia aktiivisesti käsitteleviä suomalaisia internet-lähteitä oli suhteellisen niukasti saatavilla. Aihetta olivat toki ehtineet jo käsitellä Leo Stranius sekä Laura Tuominen ja Elina Turunen. Myös Suomen degrowth-verkosto sekä suomenkielinen wikipedia-sivusto oli ehditty perustaa ennen kuin aloitimme blogimme. Meidän tavoitteemme oli löytää kanava osallistua degrowth-tutkimukseen ja -liikkeeseen aktiivisesti sekä edistää degrowth-pohdintoja yleisesti, mihin tämä blogi antoi erinomaisen alustan.

5. Mitä haluaisimme muuttaa blogissamme?
Blogiin kirjoittaminen on ollut hyvä ajattelun väline. Samalla se on vienyt rutkasti aikaa, ja tahti on muodostunut sellaiseksi, että sisältö on jäänyt toisinaan liian pintapuoliseksi. Olemme nyt todenneet, että degrowth-teeman edistäminen vaatii yhtäältä syvällisempää, toisaalta konkreettisempaa tarkastelua kuin mihin olemme viimeisen vuoden aikana kyenneet. Yleisabstraktilla tasolla degrowth on jo kuvattu hyvin esimerkiksi Serge Latouchen, Tim Jacksonin ja Peter Victorin sekä Ecological Economics -tutkijoiden toimesta.

Seuraavaksi haluamme syventää ymmärrystämme tarvittavan maailmankuvan muutoksesta keskittymällä enemmän toimintatutkimukseen. Tämä tutkimustyö vie aikaa eikä tarjoa nopeasti "helppoja" blogikirjoituksen aiheita.

6. Mille blogille haluamme antaa oman tunnustuksemme?
Leo Stranius tuo blogissaan jatkuvasti esille uusia, ajankohtaisia ekologisuuteen ja hyvinvointiin liittyviä teemoja tuhansien aktiivisten lukijoidensa iloksi. Leon systemaattista, avointa ja energistä työskentelyä on ollut ilo seurata!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Käsiteperustaa Herman Dalylta: degrowth ja taloustiede

Herman Daly on kuvannut kirjassaan "Beyond Growth: The Economics of Sustainable Development" (1996, Beacon Press) ekologisen taloustieteen keskeisen perustan. Suosittelen lämpimästi. En käy seuraavassa läpi kirjan kaikkia ajatuksia, mutta esittelen lyhyesti kirjan perusajatuksen, joka on lähellä myös degrowth-keskustelun ydintä: Ekosysteemin kantokyky on rajallinen ja tämä tosiasia on huomioitava vahvemmin myös taloustieteessä. Talouden koko (scale of the economy) on sovitettava ekosysteemin kantokyvyn sisään.

Daly kritisoi voimakkaasti normaalin (makro)taloustieteen perustaa tai lähtökohtaista maailmankuvaa, joka lähtee siitä, että talous tai markkinat koostuvat ensisijaisesti yrityksistä ja kotitalouksista (ks. kuva alla). Taloustieteilijät toki ymmärtävät, että yritykset ja kotitaloudet eivät ole ympäristöstään irrallisia toimijoita, mutta heille ympäristö koostuu vain "ulkoistekijöistä", joiden hinnat pitäisi "sisäistää" markkinahintoihin.

 Kuva 1. Taloustieteen peruslähtökohta taloudelle.

Todellisuudessa talous toimii kuitenkin ekosysteemin sisällä (ks. kuva alla, suurenna klikkaamalla kuvaa). Tästä näkökulmasta ympäristöä ei voida pitää vain ulkoistekijänä, vaan päinvastoin: talous pitäisi sisäistää osaksi ekosysteemiä. Talous on itsessään avoin systeemi, joka ottaa energiaa ja materiaa ekosysteemistä sekä palauttaa energiaa ja materiaa muokatussa muodossa takaisin ekosysteemiin. Termodynamiikan lakien mukaisesti tässä prosessissa energiaa ei häviä, mutta sen entropia lisääntyy siten, että markkinoiden kautta kulkenut energia ja materia palautuu ekosysteemiin. Tämä palautunut energia/materia on sekä talouden että ekosysteemin kannalta sisäänotettua energiaa/materiaa hyödyttömämmässä muodossa.

 Kuva 2. Talous osana ekosysteemiä.

Ekosysteemiin virtaa jatkuvasti uutta energiaa, erityisesti aurinkoenergian muodossa. Aurinkoenergian virta ekosysteemiin on käytännössä vakio. Ihminen hyödyntää ekosysteemiin virtaavaa aurinkoenergiaa pääosin välillisesti ekosysteemin energiavarastoista (osin uusiutuvista, osin uusiutumattomista lähteistä), vaikkakin ihminen on oppinut hyödyntämään aurinkoenergiaa suoremminkin. Energian kasvavaan hyödyntämiseen perustuva talous ei voi kasvaa määrättömästi osana tällaista ekosysteemiä, sillä paitsi aurinkoenergian virta myös ekosysteemin kyky ottaa se käyttöönsä ja luovuttaa osa siitä ihmisen käyttöön ovat rajalliset.

Edellisinä vuosisatoina ihmisen muodostaman talouden koko on ollut sen verran pieni, että on ollut ymmärrettävää redusoida ekosysteemin rajat taloustieteen piirissä merkityksettömäksi. Daly puhuu tästä "tyhjän maailman" mallina, jonka analogiana voidaan pitää vaikkapa cowboy-taloutta (ks. kuva alla). Cowboy'n toimenpiteillä ei ollut juurikaan vaikutusta ympäröivään ekosysteemiin, vaikka hän olisi heittänyt kaiken keräämänsä energian ja materian hukkaan jätteinä.

 Kuva 3. "Tyhjä maailma" ja "täysi maailma".

"Täyden maailman" analogia on avaruusalus. Pitkällä aikavälillä kaikki ympäristöstä tuleva energia menee talouden käyttöön eikä lisäenergiaa ole ympäristöstä saatavilla. Avaruusaluksen matkustajien tulee siis hyödyntää kaikki energia täydellisesti, eikä jätteitä voi tulla enempää kuin mikä on avaruusaluksen jätteenkäsittely- ja kierrätyskapasiteetti. Ihmisen on mahdollista hallita avaruusaluksen systeemi kokonaisuutena, mikäli avaruusalus ei ole kovin monimutkainen. Ekosysteemi lienee sen verran monimutkainen, että ihminen ei voi sitä koskaan täysin hallita.

Todellisuudessa olemme nyt jossain "tyhjän maailman" ja "täyden maailman" välillä. Taloustiede on rakennettu malleille, jotka sopivat hyvin tyhjään maailmaan. Nyt kun ekosysteemin rajat ovat monin kohdin tulossa vastaan, taloustieteen on omaksuttava maailmankuva, jossa talousjärjestelmä on ympäristönsä alijärjestelmä.

Mikäli taloustieteen maailmankuva (ja tätä myötä myös politiikan, kansalaistoiminnan, yritystoiminnan jne. maailmakuvat) kehittyy kuvasta 1 kohti kuvaa 2, on mahdollista, että teoriat ja käytäntö korjautuvat ekosysteemiä enemmän kunnioittaviksi. Daly mainitsee mm. seuraavia tarvittavia muutoksia näkökulmiin:
  • Ekosysteemi pystyy tarjoamaan vain tietyntasoisen jatkuvan energia- ja materiavirran ("throughput"). Tämä virta asettaa talouden koolle ylärajan, ja talousjärjestelmän on kunnioitettava tämän virran ylärajaa.
  • Koska ihminen ei pysty hallitsemaan ekosysteemiä täydellisesti, on talouden hyödynnettävissä oleva energia- ja materiavirran yläraja määriteltävä mieluummin varovaisesti kuin optimistisesti.
  • Uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisestä energia- ja materiavirran lähteenä on pitkällä aikavälillä päästävä eroon, koska ne loppuvat kuitenkin ennen pitkää. Jäljellä olevat uusiutumattomat luonnonvarat tulisi hyödyntää optimaalisesti siihen, että kehitämme kykyämme hyödyntää uusiutuvia luonnonvaroja.
Kasvun rajat ja BKT

Usein degrowth-keskusteluissa törmätään väitteeseen, että taloudella ei ole kasvun rajoja. Tämän väitteen purkaminen ei onnistu, jos tarkastelemme vain BKT:ta. Bruttokansantuotteen kasvu pitää nimittäin sisällään kaksi komponenttia, joista toinen on ekosysteemin kantokyvyn näkökulmasta hyödyllinen ja toinen ongelmallinen:
  1. BKT voi ensinnäkin kasvaa hyödyllisesti laadullisen kehittymisen kautta siten, että energian ja materian hyödyntäminen tehostuu eli opimme tuottamaan enemmän lisäarvoa yhdestä yksiköstä energiaa/materiaa. 
  2. BKT voi kasvaa myös siten, että tehokkuus pysyy samana, mutta energia- ja materiavirta kasvaa määrällisesti. Tällainen määrällinen kasvu on toki mahdotonta pitkällä aikavälillä, mikäli hyväksymme Dalyn perusväitteen, että auringoenergian ja ekosysteemin mahdollistamalla energia- ja materiavirralla on yläraja.
Tästä näkökulmasta BKT:n kasvu ei sinällään ole talousjärjestelmän perusongelma. Silti BKT:n kasvu on käytännössä sitoutunut niin suurelta osaltaan energia- ja materiavirran kasvuun (edellä kohta 2 eli määrällinen kasvu), että lähitulevaisuudessa yhden aleneminen tarkoittaa käytännössä myös toisen alenemista. Siksi degrowth-liike käytännössä lähitulevaisuudessa joutuu kritisoimaan myös BKT:n kasvua, ei pelkästään energia- ja materiavirtojen kasvua.

Verotuksesta

Tärkeää on saada energia- ja materiavirtojen kasvu ensin pysäytettyä ja sitten laskuun. Nykytaso on jo liian suuri mm. biodiversiteetin näkökulmasta. Esimerkiksi verotuksen ja rajojen asettamisen näkökulmasta tämä tarkoittaa Dalyn mukaan sitä, että verotuksessa ja rajojen asettamisessa on keskityttävä talouden eli markkinoiden hyödyntämiin energia- ja materiavirtoihin ("throughput").

Omana pohdintanani kehittelin Dalyn pohjalta degrowth-pohjaista vero-ohjelmaa (ks. kuva alla). Degrowth-vero-ohjelmassa ei keskityttäisi ensisijaisesti talousjärjestelmän sisäisiin virtoihin (esimerkiksi tulo-, pääoma- tai arvonlisävero), vaan energia- ja materiavirtojen verottamiseen. Progressiivista (tulo)verotusta tarvittaisiin toki oikeudenmukaisen tulonjaon edistämiseen ja arvonlisävero voi toimia helppona yleisverona muiden verojen lisäksi, koska energia- ja materiavirtojen verottaminen on haasteellista.

Kuva 4. Talouden vs. talouden energia- ja materiavirtojen verotus. 

Markkinatalouden kannattajille ja vastustajille haluan korostaa, että Daly pitää markkinataloutta tärkeänä resurssien allokatiivista tehokkuutta lisäävänä toimintamuotona, kunhan sille määritellään sosiaaliset ja ekologiset rajat. Taloustieteissä yleisesti on hyväksytty, että esimerkiksi tulojen (tai oikeastaan elintasomahdollisuuksien) tasausta esim. tuloverotuksella tarvitaan yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Sen sijaan taloustieteissä ei ole vielä yleisesti hyväksytty, että talouden täytyy toimia ekosysteemin rajoissa, tai ainakaan teoreettisesti ei ole sisäistetty, mitä tämä todella tarkoittaa esimerkiksi verotuksen näkökulmasta.

Pohdintaa: taloustieteen rajoista

Dalyn erinomainen perusteos ympäristötaloustieteestä on tärkeää luettavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että ekosysteemi ei ole ainoa tekijä, jonka tulee rajoittaa taloutta tai taloudellisen ajattelun leviämistä. Yksi keskeinen raja liittyy siihen, että rahalla ei saa kaikkea.

Rahalla ei voi ostaa esimerkiksi sisäistä onnellisuutta eikä hyviä ihmissuhteita. Kuvassa 2 on kuvattu ekosysteemin asettamat rajat taloudelle. Vastaavat kuviot olisi tärkeä hahmotella myös niille rajoille, jotka ovat kytköksissä sellaisiin hyvinvoinnin, onnellisuuden ja ihmissuhteiden komponentteihin, joita ei voi ostaa markkinoilta tai laskea rahassa.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Keskustelua hyvinvoinnin mittareista

Helsingin sanomien mielipidesivuilla on käyty keskustelua hyvinvoinnin vaihtoehtoisista mittareista. Keskustelu heräsi aiemmasta Hesarin jutusta, jossa kerrottiin politiikan heräämisestä vaihtoehtoisiin mittareihin, kuten GPI:iin.

Keskustelun aloittivat ETLA:n eli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta ja tutkimusohjaaja Niku Määttänen otsikolla "Politiikanteon ohjaamiseen ei tarvita 'onnellisuusmittareita'". Heidän keskeinen argumenttinsa tuntuu olevan, että "kansantulon" seuraaminen riittää poliitikoille kansakunnan onnellisuuden ja hyvinvoinnin luomiseen ja että muut mittarit, kuten GPI, ovat tilastonikkareiden vinouttamia mittareita, joita ei pidä ottaa käyttöön vääristämään politiikantekoa. (Klikkaa oheista kuvaa lukeaksesi alkuperäisen tekstin.)


ETLA:n puheenvuoro nosti ansaitut vastapuheenvuorot. Touko Aalto ja Miikka Voutilainen korostavat otsikolla "Hyvinvoinnin tilastoiminen ohjaisi kestävään kasvuun", että GPI antaisi bkt:ta tarkemman kuvan taloudellisesta todellisuudesta sekä yleisestä ja ympäristön hyvinvoinnista.

Maliranta ja Määttänen argumentoivat, että GPI ei ole toimiva indikaattori, koska se sotkee keskenään erimitallisia asioita. Ilkka Tuomi suomii jutussaan "Politiikanteon ohjaamiseen ei tarvita kansantuotetta" Malirannan ja Määttäsen argumentointia toteamalla, että myös bkt sotkee keskenään omenat ja appelsiinit. Hänen mukaansa GPI:n mittaaminen "auttaa myös taloustieteilijää kysymään, mikä on kasvua ja milloin se on ripeää."

Anu Taskinen kritisoi erityisesti bkt:n kasvun velkaluonnetta otsikolla "Pakotettu talouskasvu pilaa onnellisuuden". Hänen mukaansa bkt:n kasvu pohjautuu velkaperusteiseen rahajärjestelmään, joka tuomitsee meidät ikuiseen kasvuun ja kasvun rajojen kolkutteluun.

Juhani Hakala korostaa jutussaan "Poliitikko saa arvokasta tietoa onnellisuusmittareista", että poliitikot tarvitsevat monipuolista tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tarvitaan myös uusia indikaattoreita bkt:n rinnalle. Sellaisia mittareita, jotka ottavat myös kasvun mahdolliset rajat huomioon, mitä bkt ei tee. Bkt:n keskeinen ongelma on, että kaikkea ei voida mitata rahassa. "Väitetään, että henkiset arvot ovat kasvussa, ja niitä on aika hankala mitata rahassa."

Käydystä keskustelusta voidaan havaita, että indikaattorit ja niiden hyödyntämistavat ovat tekijöidensä näköisiä. Bkt ei ole arvovapaa indikaattori, mutta arvovapaa ei ole myöskään GPI. Molempien määrittely ja poliittinen hyödyntäminen ovat seurausta eri toimijoiden (poliitikkojen, tilastotieteilijöiden, tutkijoiden, median jne.) valinnoista ja tekemisistä.

Hyvänä esimerkkinä arvovalinnoista voidaan käyttää Malirannan ja Määttäsen kielipeliä, jossa bruttokansantuote ei ole tuotannon mittari, vaan "kansantulo" eli jonkinlainen kansakunnan ansainnan indikaattori. Kuulostaahan "tulo" toki yhteiskunnallisesti arvokkaammalta tavoitteelta kuin esimerkiksi "tuote". Tulo ansaitaan, tuote on jotain joka tulee putkesta ulos. Tuote lienee kuitenkin lähempänä sitä materiaalista todellisuutta, jota bkt käytännössä nykypäivänä mittaa.

Hyvä, että keskustelua hyvinvointi-indikaattoreista käydään. Tätä keskustelua tuleekin jatkaa. Samalla on jälleen hyvä korostaa, että indikaattorit ovat indikaattoreita. Tärkeää ei ole se että mitataan, vaan se että toimitaan. Toiminnan sisältö, laatu ja määrä tuottavat joko hyvinvointia tai pahoinvointia, niin ympäristölle kuin ihmisillekin. Indikaattoreiden tehtävänä on tehdä tämä toiminta ja toiminnan seuraukset näkyväksi, mutta indikaattorit itsessään eivät tee toimintaa hyväksi tai huonoksi

tiistai 1. helmikuuta 2011

Hyvinvoinnin mittaamisen uudistus etenee

Kehityssuunta on lupaava: "Puolueet ovat yhteä mieltä hyvinvoinnin mittaamisen uudistamisesta" (Helsingin sanomat 1.2.2011, sivu A11).


Vihreät ehdottavat, että bruttokansantuotteen rinnalle pitäisi ottaa hyvinvointimittari, joka ottaa huomioon ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin laajasti. Keskeiseksi vaihtoehtoiseksi mittariksi ehdotetaan GPI:tä (genuine progress indicator). Helsingin sanomien artikkelin mukaan myös Kokoomus, Keskusta ja Sdp kannattavat GPI:n tai vastaavan mittarin käyttöönottoa. Tämä on erinomainen kehityssuunta myös degrowth-näkökulmasta.

GPI:n käyttöönotto on hyvä asia, sillä mittaaminen tekee mittaamisen kohteen näkyväksi, ja kun joku asia tulee näkyväksi, siihen on helpompi ottaa kantaa. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, että GPI:ssä mitattavat asiat eivät ole poliitikoille tai politiikalle uusia asioita. Itse asiassa GPI:n mittaamat asiat ovat juuri niitä asioita, joista politiikassa nimenomaan väännetään kättä.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, että muuttaako GPI:n käyttöönotto todella politiikkaa, jos politiikan takana oleva arvomaailma, käsitys ihmisyydestä tai luonnon itseisarvon tunnustaminen eivät muutu? Vihreiden avaus on arvokas, mutta mitä tarkoittaa Vihreiden näkökulma, jonka mukaan GPI tulisi ottaa mittariksi bkt:n rinnalle? Tässä tulisi ottaa selkeä linjaus: kumpi mittari voittaa, jos ne osoittavat eri suuntiin? Toistaiseksi bkt on ollut vahvempi politiikan osoittaja kuin GPI:iin sisältyvät muuttujat.

Mittari ei tee politiikkaa, vaan politiikka tekee mittarit. Kuten Hesarin toimittaja vetää jutun loppuun: "Se, mitä tekijää halutaan painottaa, onkin sitten jo poliittinen päätös." Toivotaan, että GPI otetaan tosissaan käyttöön, jolloin sen tulisi kaiken järjen mukaan syrjäyttää bkt keskeisenä hyvinvoinnin mittarina.

Kokonaan toinen kysymys sitten onkin, että yksi mittari ei tee politiikkaa autuaaksi, eikä politiikkaa tule tehdä pelkästään mittareita tuijottaen. Mittaaminen jo sinänsä välineellistä aina kohdettaan.

torstai 20. tammikuuta 2011

Degrowth-pornoa

Metro-lehden kolumnisti Janne Metso pohtii tämän päivän numerossa (sivu 2) rakastelun ja pornon yhteyttä bruttokansantuotteeseen ja varsinaisen asian eli aktin latistumiseen.

Janne Metso viittaa allekirjoittaneen haastatteluun viime kesältä ja miettii, että "Timo Järvensivu ei varmaankaan ilahtu tästä, mutta..."

Päinvastoin, tämähän on varsin ilahduttava vertaus, johon en ollut vielä uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta. Yhteiskunnallinen keskustelu on monelta osin jo varsin pornoistunutta. Metson keskustelunavaus herättää väistämättä monia ideoita ja mielleyhtymiä, joita seuratessa voimme löytää uusiakin näkökulmia yhteiskunnan hyvinvointiin.

Rakastelun, ja laajemmin käsitettynä inhimillisten ja sosiaalisten käytäntöjen, markkinaperustainen vaihdanta lisää bruttokansantuotetta, mutta samalla latistaa vaihdannan kohteen mitattavaksi, optimoitavaksi, maksimoitavaksi ja tehostettavaksi, kuten Metso kirjoittaa.

Rakastelun pornoistuminen laajentuvan osto- ja myyntitoiminnan myötä vahvistaa näkökulmaa, että hyvinvointi ei voi rakentua pelkästään rahavaihdannalle. Markkinat ovat kyllä toimiva ja tehokas väline moneen tilanteeseen, mutta yhteiskunnan hyvinvointi ei voi perustua pelkästään markkinataloudelle. Rahalla ei saa kaikkea.

Minkälaisia ajatuksia Metson kolumni Sinussa herättää?