Antti Alaja on kirjoittanut ansiokkaan johdatuksen kasvukritiikin uuteen aaltoon (
Mikä ihmeen degrowth?, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2011). Raportti kysyy kasvukriitikoilta arvokkaita kysymyksiä ja nostaa esiin tähän mennessä käydyn degrowth-keskustelun epämääräisyyksiä. Esitin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, jonka pohjalta pyrin nyt suuntaamaan ajatuksia eteenpäin.
Viime vuosina degrowth-liike on julkisesti yhdistetty tiettyihin ajatusketjuihin, jotka ovat itse asiassa melko mekaanisia. Tämä näkyy myös Alajan raportin sisällössä, joka jättää suhteellisen vähälle huomiolle 70-luvulta kehittyneen eurooppalaisen degrowth-ajattelun perinteen ja taustat (tässä yhteydessä olisi kenties sopivampaa käyttää termiä décroissance, koska degrowth vakiintui englanninkieliseen sanastoon vasta hiljattain).
Romanialainen tohtoriopiskelija Anca Gheorghică jaottelee décroissance-ajattelun vielä julkaisemattomassa artikkelissaan neljään näkökulmaan: kulttuuriseen, humanistiseen, ympäristöekonomiseen ja ekologiseen. Etenkin
Serge Latouche, jonka ajattelua myös Alaja kuvaa, on vaatinut kulttuurista monimuotoisuutta edistävää ja kapitalistisen kulttuurin kolonialistista levittäytymistä vastustavaa vallankumousta. Latouche on kyllä ollut esillä Suomessakin, mutta hänen kritiikkinsä kärki on useimmiten ohitettu poimimalla hänen ajattelustaan vain konkreettisia ehdotuksia tuotantojärjestelmän uudistamiseksi.
Humanistinen näkökulma, joka käsittelee ihmisenä olemista, on jäänyt nykykeskustelussa lähes kokonaan paitsioon – sen tilalla on pyöritelty downshifting’iä tai leppoistamista. Talouden ja teknologian liitto, esimerkiksi taloudellisen hyödyntavoittelun ja tuottavuuden muodossa, on tämän näkökulman mukaan kaventanut ihmisenä olemisen tilaa. Gheorghică nostaa artikkelissaan esiin lukuisia ajattelijoita, kuten
Ivan Illich,
Erich Fromm,
Jacques Ellul ja
Karl Polanyi, jotka ovat luoneet humanistista pohjaa décroissance’lle.
Erityisesti
Nicholas Georgescu-Roegen, jonka kirjoituksista termi décroissance on peräisin, ja hänen oppilaansa
Herman Daly ovat luoneet talousmalleja, jotka käsittelevät taloutta jo lähtökohtaisesti suorassa yhteydessä luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. He ovat tarjonneet vaihtoehtoja valtavirran taloustieteelle, joka näkee talouden irrallisena, jopa virtuaalisena. Tämä etäännyttäminen on johtanut muun muassa taloudellisen tuotannon ympäristökuormituksen systemaattiseen väheksymiseen.
Ekologia on neljäs Gheorghicăn tunnistama näkökulma. Hän jakaa sen edelleen poliittiseen ekologiaan (esim. jo mainitut Illich ja Ellul sekä
Bernard Charbonneau ja
André Gorz), syväekologiaan (erityisesti
Arne Naess) ja mielen ekologiaan (esim.
Félix Guattari). Nämä ajattelun kehikot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tavalla tai toisella ne palautuvat ihmisen ja ei-ihmisen suhteeseen henkilökohtaisella, sosiaalisella, kulttuurisella, poliittisella ja taloudellisella tasolla.
Décroissance’n monitahoisuus on syytä pitää jatkuvasti mielessä myös Alajan johdatusta lukiessa. Eräs keskeinen ristiriita, mikä raportissa nimittäin tunnistetaan, on degrowth’n kahtalainen suhtautuminen BKT:een. Raportin tulkinnan mukaan jotkut degrowth-ajattelijat ajavat BKT:n laskua, toiset ”rentoa” suhtautumista BKT:een. Kokonaisuus huomioiden degrowth’n hengen mukaista on kuitenkin vain jälkimmäinen suhtautuminen, mitä on kuvattu myös termillä agrowth. Se kannustaa luopumaan kasvu-uskosta ja kyseenalaistamaan kasvupolitiikan. Kuten Alaja toteaa, esimerkiksi Seidl ja Zahrnt määrittelevät kasvunjälkeiselle yhteiskuntapolitiikalle kolme piirrettä: 1) politiikka ei tähtää BKT-kasvuun (vaan tärkeämpiin tavoitteisiin, kuten työllisyyteen ja hyvinvointiin), 2) yhteiskunnan instituutiot muutetaan vähemmän kasvu-riippuvaisiksi ja 3) talouden resurssien ja energian kulutukselle asetetaan rajat.
Tavoitteena BKT:n supistaminen on typerä, koska se samalla leikkaisi hyvinvoinnin kannalta tarpeellista tuotantoa. Samalla on niin, että kasvukriitikot pitävät epätodennäköisenä, että BKT kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi.
Raportissa esitettiin degrowth-liikkeelle myös suoria kysymyksiä: miten se suhtautuu hyvinvointivaltioon ja onko työn määrän supistaminen järkevä tavoite? Vastaan näihin kysymyksiin nyt degrowth.fi-projektin puolesta (degrowth ei ole yhtenäinen konsepti tai poliittinen agenda – sen tehtävänä on mahdollistaa ajattelu kasvun ja jopa talouden ulkopuolella).
Demokratian toteutumisen kannalta pidämme tärkeänä, että keskustelevan demokratian edistämisen lisäksi politiikan ja valtion roolia vahvistetaan suhteessa talouteen ja markkinoihin. Tämä on toteutettava niin, että kansalaisten päätöksentekomahdollisuudet kasvavat nykyisestä. Olemme samoilla linjoilla Alajan kanssa degrowth-keskustelujen suhtautumisesta työhön: on ollut erikoista, että puhutaan lähes yksinomaan työn määrän vähentämisestä. Uskomme, että jatkuva koneistaminen ei ole mahdollista (luonnonvarojen ehtyminen) eikä suotavaa (vanhustenhoidossa tämä on jo ilmeistä). Tarpeellisen työn määrä siis tuskin on vähentymässä – maailmassa riittää haasteita. On kuitenkin selvää, että suuri osa nykyään tehdystä työstä on suorastaan haitallista ja tällaista työtä on syytä karsia.
Kaikkiaan suosittelemme raporttiin tutustumista kaikille, joita degrowth kiinnostaa. Henkilökohtaisesti Alaja päätyy kasvukritiikkiä käsiteltyään siihen, että Euroopassa ei pitäisi haastaa nykyistä kasvupolitiikkaa vaan jatkaa nk. ekologisen modernisaation tiellä. Ekologisesta näkökulmasta voidaan kysyä riittääkö se? Humanistisesta näkökulmasta voidaan kysyä onko siitä mitään hyötyä?
Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen vieraili taannoisessa Aalto-yliopiston Debating Societyn järjestämässä väittelyssä "degrowth vs. talouskasvu". 
