perjantai 15. marraskuuta 2013

Keynesiläinen tie uusliberaalin kasvupolitiikan umpikujasta kestävään ja monimuotoiseen elämään

Luento hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta Oiva Ketonen –seminaarissa 14. marraskuuta 2013 Vaasan yliopistossa

Esitin oman puheenvuoroni professori Matti Pohjolan esityksen jälkeen Skypen välityksellä Brysselistä. Pohjolan näkemyksen mukaan hyvinvointi on Suomessa kasvanut 20 vuodessa reippaasti. Hän tarkasteli asiaa seuraavan kaavan mukaan: ”hyvinvoinnin kasvu = kulutuksen kasvu − tuloerojen kasvun vaikutus + vapaa-ajan kasvun vaikutus + elinajanodotteen kasvu × vuotuinen hyvinvointi”. Lisäksi hän päätyi siihen, että “hyvinvoinnin kehitys on kestävää” ja että “Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”, huomioiden kaksi seikkaa: 1) “Päästöt ilmaan ja vesistöihin ovat vähentyneet (ks. myös Suomen ympäristön tila 2008 –raportti, www.syke.fi)”, 2) “Huolenaiheena ovat luonnonvarojen käytön kasvu ja kasvihuonekaasupäästöt, jotka eivät ole vähentyneet”.

Keskustelu käytiin vasta molempien esitysten jälkeen, joten mennään nytkin suoraan puheenvuorooni:

***

Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia tulee lähestyä samanaikaisesti sekä henkisestä että materiaalisesta näkökulmasta. Aloitan materiaalisesta näkökulmasta ja keskityn erityisesti ekologiseen uhkaan. Se on kiistatta aikamme tärkein kysymys, koska se ratkaisee minkälaiselle pohjalle inhimillistä hyvinvointia voidaan ylipäätään rakentaa. Aiemmin tänä vuonna suuri kansainvälinen joukko ympäristötieteilijöitä julkaisi niin sanotun konsensusraportin. Raportti toistaa jälleen kerran, että todistusaineisto sen puolesta, että ihmiset vahingoittavat toiminnallaan ihmiselämää kannattelevia ekologisia järjestelmiä, on musertava. Tieteilijät sanovat raportissa myös, että parhaimman saatavilla olevan tieteellisen tiedon mukaan ihmiselämän laatu vähenee huomattavasti vuoteen 2050 mennessä, jos jatkamme nykyisellä polulla. Kaikkein merkittävimmän uhan hyvinvointiyhteiskunnalle muodostaa siis nykyinen elämäntapamme.

Ympäristötieteilijät jakavat ihmisen vaikutukset viiteen pääkohtaan, ja ne on syytä kerrata, jotta muistaisimme miten vakavasta ja monimuotoisesta ongelmasta on kyse. Ensiksi he mainitsevat ilmastohäiriöt. Ilmasto muuttuu nyt nopeammin ja enemmän kuin kertaakaan ihmislajin kehittymisen jälkeen. Toiseksi, sukupuuttoon kuolemiset. Elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa; edellinen oli 65 miljoonaa vuotta sitten, kun mm. dinosaurukset kuolivat maapallolta. Kolmanneksi, monimuotoisten ekosysteemien katoaminen. Olemme kyntäneet, päällystäneet tai muuten täysin muokanneet yli 40% planeettamme jäävapaasta maa-alueesta, ja mikään paikka maalla tai meressä ei ole säästynyt suorilta tai epäsuorilta vaikutuksilta. Neljänneksi, saastuminen. Ympäristösaasteet ovat ennätyksellisellä tasolla ja ne lisääntyvät jatkuvasti. Viidenneksi, väestönkasvu ja kulutusrakenteet. Väestön ennustetaan kasvavan noin kahdella ja puolella miljardilla nykyisestä seitsemästä miljardista vuoteen 2050 mennessä, ja tieteilijät pelkäävät, että keskiluokan ja rikkaiden materiaalinen kulutus saattaa kiihtyä entisestään.

Tieteilijät muistuttavat vielä lopuksi, että siihen mennessä kun tämän päivän lapset saavuttavat keski-iän, ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti vahingoittanut maapallon elämää kannattelevia järjestelmiä peruuttamattomasti, ellemme välittömästi ryhdy konkreettisiin toimenpiteisiin kestävän ja laadukkaan tulevaisuuden puolesta.

Tässä kohtaa on tärkeää huomata, että vaikka onneksi välillä näemme valonpilkahduksia siellä täällä, ja joitakin ongelmia on saatu uuden teknologian avulla paikallisesti ratkaistua, kokonaissuunta on ilmiselvästi kohti katastrofia, ja vauhti on kiihtyvä. On myös syytä muistaa, että viittaamieni ympäristötieteilijöiden uskottavuutta omassa työssään lisää pikemminkin varovaisuus kuin liioittelu tulosten analysoinnissa ja esittelyssä. He tuskin haluavat esiintyä niin kutsuttuina alarmisteina.

No, voidaan kysyä miksi mitään ei tehdä – tai toisaalta, miksi haitallisia asioita tehdään edelleen aivan liikaa? Miksi ympäristötieteilijöiden sanomaa ei oteta vakavasti? Miten voi olla, että ekologista uhkaa ei oikein osata edes ottaa ajattelun kohteeksi?

On syytä siirtyä tarkastelemaan hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia henkisestä näkökulmasta. Katsotaanpa ensiksi mitä vallitseva politiikka yhtäältä sanoo tekevänsä ja toisaalta mitä se tekee. Puheen tasolla vallitseva politiikka myöntää, että päästöjä on vähennettävä, mutta samalla se kannustaa kansalaisia kuluttamaan yhä enemmän. On oireellista, että yksikään näkyvä poliitikko ei ole kehottanut kansalaisia luopumaan edes tarpeettomaksi koetusta kulutuksesta, saati arvioimaan uudestaan, nimenomaan ympäristönäkökulmasta, tähän mennessä tarpeellisiksi koettuja tuotteita ja palveluita. Esimerkiksi: tarvitsevatko kaikki yksityisauton; onko suurempi aina parempi; tuottavatko lisäkilometrit todella hyvinvointia? Nämä lienevät hyviä kysymyksiä erityisesti aamuruuhkassa.

Kuulemme poliitikkojen suusta päivästä toiseen myös, että ”kaikki työ on arvokasta”. Tällä viitataan usein siihen, että monet verrattain pienipalkkaiset ammatit, kuten siivous, hoivatyö ja opetus, ovat yhteiskunnan toimivuuden kannalta arvokkaita. Niinhän ne ovat, se on aivan selvää. Lauseeseen kätkeytyy kuitenkin ekologisen todellisuuden kannalta paljon epämiellyttävämpi sanoma: ikään kuin yhteiskunnan tulisi arvostaa kaikkea työtä sisältöön katsomatta, kunhan tästä työstä joku maksaa palkkaa ja tästä palkasta maksetaan veroja. Onko loistoristeilijöiden valmistus ja myynti sitten todella yhtä arvokasta kuin siivous, hoivatyö ja opetus? Entä innovointi, jonka myötä voimme ottaa käyttöön sellaisetkin maan ja meren uumenissa makaavat fossiiliset energialähteet, jotka aiemmin olivat saavuttamattomissa? Tulisiko meidän juhlia tätäkin teknologista kehitystä, kun muistamme, että suurin osa jo löydetyistä fossiilisista energialähteistä tulisi jättää käyttämättä, jos haluamme säilyttää edes jonkinlaisen mahdollisuuden siihen, että ilmasto lämpenisi vain kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna (edit: esityksessä viittasin 90-luvun tasoon) – mitä pidetään jonkinlaisen ennustettavuuden säilymisen rajamerkkinä.

Näyttääkin oudosti siltä, että mitä enemmän omaksumme arjessa ja politiikassa talouden kielen, sitä epätaloudellisemmin elämme. Jos viittaamme taloudellisuudella resurssien järkevään käyttöön, ihmiskunta ei varmaan koskaan ole ollut kauempana tästä ihanteesta kuin nyt. Ei tarvitse kuin ajatella suomalaisen keskivertolapsen synttäreitä ja sitä lelujen määrää, josta sekä lapsi että aikuinen ensin hämmentyvät ja sitten ahdistuvat. Tai pakasteina lentäen ympäri maailmaa kulkevia tuoretuotteita – vain jotta näkisimme joka supermarketissa joka ikisenä päivänä saman virheettömän ja mauttoman valikoiman.

Tässä vaiheessa voidaan jo vastata luennolle etukäteen esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen: ”Mikä uhkaa hyvinvointiyhteiskuntaa?” Materiaalisesta näkökulmasta suurin yksittäinen uhka on fossiilisten polttoaineiden liikakäyttö. Henkisestä näkökulmasta taas näyttäisi siltä, että suurin uhka on vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, joka nojaa niin kutsuttuun ortodoksiseen eli valtavirtaiseen talousteoriaan. Tästä viitekehyksestä käsin hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset yleensä esitetään. Viitekehys nostaa abstraktit taloudelliset käsitteet, kuten talouskasvun ja kilpailukyvyn, kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden, kuten hyvän elämän, edelle. Hetki sitten kuulimme ympäristötieteilijöiden sanoman, että jos nykykehitys jatkuu, hyvän elämän materiaaliset perusedellytykset rapautuvat todennäköisesti jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi kuitenkin kasvaa kun kulutusmahdollisuudet markkinoilla lisääntyvät. Tällainen olettamus tekee perusongelmaan eli resurssien liikakulutukseen puuttumisen lähestulkoon mahdottomaksi. Perusongelmasta ei voida puhua suoraan, jotta viitekehys ei tuhoutuisi samalla kun sen perusolettamukset asetetaan kyseenalaiseksi. Niinpä yleisesti puhutaankin kestävästä, vihreästä tai vaikkapa viisaasta kasvusta, ja samalla toivotaan että teknologian kehitys ratkaisisi ongelmat.

On kuitenkin muistettava tilanteen kiireellisyys. Ilmastonmuutoksen yksi suurimmista ongelmista on sen kumuloituva luonne: haitalliset päästöt kerääntyvät ilmakehään ajan myötä ja vaikuttavat siellä erittäin pitkään. Esimerkiksi Britannian johtaviin ilmastoasiantuntijoihin kuuluvan Kevin Andersonin mukaan, jos haluamme edes 50 prosentin mahdollisuuden jäädä alle 2 asteen lämpenemisen, teollistuneiden maiden on vähennettävä kasvihuonepäästöjään 10 prosentilla vuosittain – alkaen nyt! Vaatimus on tietysti huikea: tämänsuuruista päästöjen alentumista, jos asiaa tarkastellaan kymmenen vuoden ajanjaksolla, ei tapahtunut edes Neuvostoliiton hajotessa kun sen tuotanto romahti. Mutta, jos odotamme vielä vuoden ja toisenkin vuoden, vähennysten tulisi olla vieläkin suuremmat. Sama vaatimus kohdataan myös toisesta suunnasta: halvat ja helposti käytettävissä olevat fossiiliset energialähteet ehtyvät saatavilla olevan tiedon mukaan lähivuosina siten, että niitä ei todennäköisesti pystytä korvaamaan millään muulla energiantuotantomenetelmällä. Pelkät uusiutuvat energialähteet eivät todennäköisesti riitä pyörittämään nykyisenlaista kulutusyhteiskuntaa, mikä toki voi ajan saatossa osoittautua myös niiden ansioksi. Saavutettavia fossiilisia polttoaineita on siis liikaa siihen nähden, että ekologiset järjestelmät pystyisivät käsittelemään niiden kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ja liian vähän siihen nähden, että niillä pystyttäisiin pitämään yllä nykyistä hyvin korkeaa energiankulutuksen tasoa.

Edes jokseenkin tasa-arvoinen ja rauhanomainen ratkaisu tilanteessa, jossa globaali energiankulutus vähenee ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, edellyttää ripeitä poliittisia – eli yhteisiä – päätöksiä. Tässä herkässä mutta elintärkeässä tilanteessa onkin todella valitettavaa, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, jota voimme kutsua myös uusliberaaliksi kasvupolitiikaksi, ei anna arvoa poliittiselle päätöksenteolle vaan suo sille vain kaksi tehtävää: markkinoiden ylläpitämisen ja niiden vaikutusalueen laajentamisen. Taustalla on oletus, että markkinat ja markkinamekanismi ovat sekä yksilöä että kollektiivia tehokkaampi ja parempi päätöksentekijä. Kunhan vain saisimme hinnoiteltua esimerkiksi puhtaan makean veden ja hiilidioksidipäästöt oikein, kaikki ongelmat tämän oletuksen mukaan ratkeaisivat. No, milläpä muulla kuin poliittisella päätöksenteolla hinnat saataisiin heijastamaan ihmisille yhteisiä arvoja.

Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on monin tavoin hyvin ongelmallinen. Tästä hyvänä indikaationa toimii kestäviä ulkovaatteita valmistavan Patagonian ympäristöjohtaja Jill Dumainin haastattelu taannoisessa Kauppalehti Optiossa. Optio kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon kanssa?" Dumain vastasi: "Tähän minulla ei ole vielä vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin perinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotantoaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. Tarvitaan siis väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.

Suomessa niin opetusta kuin julkista keskusteluakin on jo pitkään hallinnut ortodoksinen taloustiede, joka piilottaa talouden poliittiset ulottuvuudet pois näkyvistä, mutta ei tietystikään tee niistä olemattomia tai tarpeettomia. Uskottavin vaihtoehto ortodoksiselle taloustieteelle näyttää rakentuvan viime vuosisadan kenties merkittävimmän taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajattelun pohjalle. Hänen työtään jatkaneet jälkikeynesiläiset näkevät markkinoiden kirkkaasti tuolle puolen ja pitävät yhteiskunnan poliittista ohjausta – ei vain mahdollisena vaan myös suotavana ja tärkeänä. Heidän mukaansa markkinat eivät suinkaan ohjaudu luonnostaan kohti tasapainoa vaan pikemminkin yhä uusia kriisejä. Politiikan tehtävänä on ohjata markkinoita haluttuun suuntaan.

Keynesiläistä talousajattelua voidaan toki soveltaa monella tavalla. Jotkut keynesiläiset saattavat luvata lisääntyneen julkisen kulutuksen kautta nopeampaa talouskasvua kuin mitä saavutetaan nykyisellä leikkauspolitiikalla, joka heidän mukaansa muistuttaa melkeinpä huonoa degrowth-politiikkaa. Kasvupolitiikan osana leikkaukset nimittäin johtavat työttömyyden nousuun ja hallitsemattomaan elämänlaadun kurjistumiseen. Meidän tulisi kuitenkin huomioida Keynesin oma ennustus, jonka mukaan olisimme näillä tienoin jo ratkaisseet taloudellisen ongelman eli miten tuottaa tarpeeksi materiaalisia hyödykkeitä tyydyttämään kaikkien ihmisten perustarpeet. Ennustuksen mukaan voisimme nyt keskittyä tärkeämpiin asioihin, joita hän kutsui ei-taloudellisiksi. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa kulttuurin ja taiteet. Perustarpeiden tyydyttämisestä olemme kuitenkin siirtyneet suoraan halujen luontiin ja ylikulutukseen, ja talous on vallannut lähestulkoon kaikki elämän osa-alueet. Tässä tilanteessa Keynes tuskin pyrkisi politiikallaan lisäämään kulutusta ja ulottamaan markkinoita yhä laajemmalle vaan huolehtimaan hyvästä elämästä, jonka saavuttaminen myös tulevaisuudessa vaatii meiltä pikaista kulutuksen vähentämistä ja kulutuksen jakamista tasaisemmin.

Miksi kasvua sitten edelleen tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan lisääntyneet kulutusmahdollisuudet viittaavat lisääntyneeseen hyvinvointiin, julkisuudessa ääneen lausuttu peruste on kuitenkin toinen. Perustelu on luonteeltaan tekninen ja kuuluu seuraavasti: hyvinvointipalveluita ei voida rahoittaa ilman kasvua. Tämän teorian mukaan rahaa on rajallisesti ja se kiertää taloudessa siten, että yksityinen sektori kerryttää rahavarantoja ja julkinen sektori tuhlaa niitä.

Ortodoksinen talousteoria ei kuitenkaan huomioi että olemme 70-luvulla irtautuneet kultakannasta. Raha on vain merkki velkasuhteesta: sitä syntyy ja poistuu käytöstä lainanoton ja lainan takaisinmaksun myötä. Taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liitto, jolla on oma valuutta ja keskuspankki, ei voi mennä konkurssiin. Se on rahan viimekätinen liikkeellelaskija ja voi aina rahoittaa menonsa omassa valuutassaan. Kuten jälkikeynesiläiset huomauttavat, julkisen sektorin rahoitusta ei tarvitse kierrättää yksityisen sektorin verotuksen kautta vaan se voidaan toteuttaa suoralla keskuspankkirahoituksella. Työpaikkojen säilyttäminen ja lisääminen julkisissa palveluissa on mahdollista silloinkin, kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja. Nyt kun näemme, että julkisten palveluiden rahoituksen ei tarvitse olla kiinni verokertymästä ja yksityisen sektorin kasvusta, voimme siis vastata luennolle etukäteen esitettyyn toiseenkin kysymykseen: ”Tarvitaanko talouskasvua ollenkaan?” Ja vastaus kuuluu: ei tarvita.

Vallitsevaa politiikkaa riivaa sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan ensisijaisesti kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisestä työpaikasta kiinni, kaikkein saastuttavintakaan tai muuten vahingollista tuotantoa ja kulutusta ei voida rajoittaa. Tämä on tullut erinomaisen selvästi esiin keskustelussa esimerkiksi öljynporauksen laajentamisesta arktisille alueille. Ekologisessa mielessä, tai siis oikeastaan huomisen hyvinvoinnin kannalta, on vaikea keksiä mitään tuhoisampaa. Vain hyvin kapeasta, lyhyeen voitontavoitteluun keskittyvästä taloudellisesta näkökulmasta yhä uudet öljynporauskohteet yhä herkemmillä alueilla voivat näyttää houkuttelevilta. Vallitsevan näkökulman on muututtava. Jälkikeynesiläinen ajattelu mahdollistaa sen, että voidaan aidosti miettiä mikä rakentaa hyvää elämää ja mikä tuhoaa sen edellytyksiä. Sen yksi tärkeimpiä havaintoja on, että julkinen rahoitus ei ole kiinni yksityisen sektorin kasvusta. Se tekee selväksi, että raha ei ole esimerkiksi luonnonvarojen tapaan rajallinen resurssi. Taloudelliset tavoitteet voidaan näin pudottaa korkeimmalta jalustalta ja keskittyä oleellisempiin asioihin.

Kattavan todistusaineiston valossa näyttää siltä, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys on umpikujassa, jonka perällä häämöttää ihmiselämää kannattelevien ekologisten järjestelmien romuttuminen. Keynesiläinen ajattelu tarjoaa uskottavan vaihtoehdon ja mahdollistaa positiivisen tulevaisuuskuvan nykyisen synkistelyn sijaan. Resurssien niukkuus voidaan ottaa vakavasti, talouskasvusta voidaan luopua ihmiskunnan ykköstavoitteena ja monet ei-taloudellisetkin elämänalueet voidaan nähdä arvokkaana. Minusta tämä tarjous on niin hyvä, että se tulisi esittää laajasti sekä päätöksentekijöille että suurelle yleisölle. Voimme myös kaikki miettiä, miten vallitsevasta taloudellis-poliittisesta viitekehyksestä poikkeava ääni saadaan parhaiten kuuluviin.

***

Esitysten jälkeen käydyn yleisökeskustelun aikana koin tarpeelliseksi kommentoida Matti Pohjolan väitettä, että ”Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”. Olin nimittäin kaivanut ennen esityksiä esiin Pohjolan viittaaman SYKEn raportin vuodelta 2008, joka toteaa itse asiassa näin: ”Suomen ympäristön tila on monessa suhteessa parempi kuin vielä 10–20 vuotta sitten. Ilmastonmuutos uhkaa kuitenkin jättää menneet saavutukset varjoonsa.” Lausunnossa lähdetään toki liikkeelle positiivisen kautta, mutta kun huomioidaan uusin tieto ilmastonmuutoksesta ja ekologisen monimuotoisuuden kapenemisesta, kokonaissuuntaa ei mitenkään voida pitää myönteisenä.

Asiassa tulee huomioida monia seikkoja. Suomi ei ole erossa globaaleista ekologisista ongelmista. Toisaalta erityisesti metsiemme ekologisen monimuotoisuuden nopea köyhtyminen on suurilta osin seuraus paikallisista ”metsänhoidollisista” toimenpiteistä. Joissakin asioissa on kyllä menty 90-luvusta eteenpäin (Pohjola mainitsi typen oksidien, hiukkasten ja rikkipäästöjen vähentymisen), mutta kokonaisuuden kannalta erityisen merkittävissä asioissa on otettu kiihtyvällä tahdilla takapakkia. Saastuttavaa teollista tuotantoa on siirtynyt Suomesta muualle, mutta suomalaiset kuitenkin edelleen käyttävät näitä tuotteita. Lopuksi: vertailu 90-lukuun ei antaisi aihetta juhlaan, vaikka tulos olisikin hieman positiivisen puolella (mitä se siis ei ole), koska jo tuolloin ylikulutus tai ekologinen velka oli huomattava.

Hyvinvoinnin mittareihin en tässä yhteydessä ota muuten kantaa kuin toteamalla, että hyvinvointi tapahtuu pääosin muualla kuin markkinoilla. Kysymykseen julkisyhteisöjen velkaantumisesta, jonka Matti Pohjola – ja tietysti lukuisat muutkin asiantuntijat – tunnistavat hyvinvointiyhteiskuntamme keskeiseksi uhaksi, on kuitenkin syytä vielä tarttua. Keynesiläisestä näkökulmasta kestävyysvaje on nimittäin kaikkea muuta kuin taloudellinen realiteetti. Keynesin teorian mukaan valtiolla ei ole edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Sen ali- tai ylijäämäisyydestä on päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan. Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa, ja vastaavasti talouden ylikuumentumistilanteessa valtion voi olla perusteltua laatia ylijäämäinen budjetti. Lisää kestävyysvajeen keynesiläisestä kritiikistä voi lukea mm. Raha ja talous –blogista.

Uusi Mustarinda KEYNES 2013 –lehti, jonka olen toimittanut, esittelee laajemmin keynesiläistä vaihtoehtoa uusliberaalille kasvupolitiikalle.



tiistai 2. heinäkuuta 2013

Miten EU näkisi markkinoita pidemmälle?

Jatkuvasti pahenevan ympäristökriisin, lisääntyvien energiakustannusten, kasvavien tuloerojen ja surkean työllisyystilanteen aikana EU:n tulevaisuus näyttää kasvulinssien läpi katsottuna sumuiselta. EU tarvitsee uudet linssit ja uuden suunnan, mutta mistä ne voisi löytyä?

Eurooppalainen Suomi ry:n tuoreessa raportissa julkaistussa artikkelissa kuvaan nykyisen kasvupolitiikan talousteoreettista taustaa ja esittelen kestävämpää ja moderniin rahajärjestelmään paremmin sopivaa kehikkoa, joka perustuu sekä keynesiläiseen että kasvukriittiseen ajatteluun. Uudistamalla taloudellis-poliittista ajattelumallia EU:n päätöksentekijöille avautuu uusia vaihtoehtoja. Katse siirtyy abstrakteista taloudellisista tavoitteista kohti hyvän elämän perustekijöitä.

Raportin julkistamistilaisuudessa yleisöstä kommentoitiin, että kerrankin joku esittää EU:n tulevaisuudesta rakentavan ja tavoiteltavan vision eikä vain toista ei, ei ja ei. Tällä kielteisyydellä kommentoija ei suinkaan viitannut kasvukriitikoiden sanomaan vaan hallituspiireissä viime aikoina käytyihin keskusteluihin. Kun vallitseva (talous)politiikka kieltää tulevaisuuden, on korkea aika vaihtaa näkökulmaa.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vieraskynä Hyvejohtajuus-blogissa

"Ihmiskunta on tienhaarassa. Tienhaarasta risteää teitä tuhansiin eri suuntiin, jokaisella tiellä on omat kulkijansa. Liikennevalot vilkkuvat punaista, keltaista, vihreää, kaikilla sävyillä. Osa kulkijoista valitsee tiensä tarkkaan liikennevalojen värejä tarkkaillen, osa ei piittaa liikennevaloista lainkaan, monet vaikuttavat kertakaikkisen värisokeilta.
Miten Sinä valitset oman tiesi? Miten autat minua valitsemaan hyvän tien? Vastauksesi näihin kahteen kysymykseen kertoo, onko Sinussa ainesta kestävän kehityksen johtajaksi."
Kirjoitin vieraskynän Hyvejohtajuus-blogiin. Käy tutustumassa.

Voiko degrowth-blogisti kirjoittaa Hyvejohtajuus-blogiin, joka kutsuu "kasvutalkoisiin"?

Hyvejohtajuus.fi -blogi kutsuu meidät avoimesti "kasvutalkoisiin". Tämä herättää heti kysymyksen: "Mitä ihmettä - degrowth ja kutsu kasvutalkoisiin!?" Hyvä, relevantti kysymys tosiaankin.

Hyvejohtajuus.fi ei mielestäni kutsu talouden kasvutalkoisiin, vaan paremman johtajuuden ja ihmisyyden kasvutalkoisiin. Nämä eivät ole sama asia. Esimerkiksi omassa vieraskynässäni nostan esille kasvun problematiikkaa ekologisesta näkökulmasta ja kannustan johtajia kehittymään - siis kasvamaan? - avoimuutta lisäävinä johtajina.

Itse olenkin aina pyrkinyt argumentoimaan, että kasvun tavoittelu sinällään ei koskaan ole järkevää eikä eettisesti oikein. On katsottava pintaa syvemmälle, tutkittava kontekstia, ja pureuduttava kysymykseen tarkemmin. On kysyttävä: "Milloin ja missä yhteydessä kasvu on hyvää? Entä milloin ja missä yhteydessä kasvu on pahaa?" Näin saadaan monimuotoisia vastauksia, joiden mukaan kasvu itsessään ei määrity "hyväksi", mutta jonkinlainen kasvu voi olla hyvää siinä missä toisenlainen ei voi olla.

Toisaalta, valtavirran tulkinta kasvulle tuntuu olevan tämä: Kasvu = Talouskasvu. Ei poikkeuksia. Tällöin on toki lähtökohtaisesti ongelmallista puhua kasvutalkoista määrittelemättä heti, minkä kasvusta puhutaan. Ehkä Hyvejohtajuus.fi -yhteisössä olisikin hyvä alkaa puhua kasvutalkoiden sijaan johtajuustalkoista, hyvinvointitalkoista tai vaikkapa ihmisyystalkoista?

Lisäys 27.3. klo 21:00:

Tekstini yllä saattaa herättää lukijassa kysymyksen, että onko kirjoittajan näkemys "kasvusta" terminä ja ideologiana vesittynyt ja/tai muuttunut siitä, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Ei ole.

Kasvulla tarkoitetaan yleisessä keskustelussa samaa kuin talouskasvu. Kasvulla viitataan oikeastaan nimenomaan bruttokansantuotteen kasvuun, joka on muodostunut politiikan ja yhteiskunnan tavoitteeksi muiden tavoitteiden ohi.

Tällainen kasvu päämääränä ei ole järkevä, piste. Taloudellinen toiminta on aina väline. Taloudellisesta toiminnasta tai kasvusta ei pidä missään olosuhteissa tehdä sellaista tavoitetta, joka ylittää muut tavoitteet, kuten nyt käytännössä on tilanne. Se on sitten toinen asia, onko joskus tai joissakin olosuhteissa hyvä lisätä joidenkin asioiden, kuten tuulivoimaloiden, tuotantoa.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Keynes ja moderni rahateoria degrowth-politiikan tukena

Nykykeynesiläiset lupaavat ripeämpää talouskasvua ja paremman työllisyysasteen kuin mihin uusliberalistinen, uusklassiseen taloustieteeseen pohjaava politiikka on kyennyt. John Maynard Keynes ennusti kuitenkin vuonna 1930, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet "taloudellisen ongelman" eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille (Keynes 1963). Näin todella on käynyt (vaikkakin tämä materia on jaettu hyvin epätasaisesti: maailmassa on samaan aikaan äärimmäistä köyhyyttä ja äärimmäistä yltäkylläisyyttä), mutta talouden kasvua tavoitellaan edelleen. Onko Keynesistä degrowth-politiikan avuksi?

Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.

Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.

Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.

Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.

Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.

Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.

Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.

Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.

Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).

(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:

1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?

2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?

3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.

VIITTEET

Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.

Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.

Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.

Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.

Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.

Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.

Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com

Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.

Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.

Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.

Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.

torstai 6. joulukuuta 2012

Videoshow - Filosofiaa, paleontologiaa, taloutta


Vihreä Elämän Suojelun Liitto VESL järjesti 24.11.2012 seminaarin aiheesta 11.HETKI!! Ympäristökatastrofi etenee - Mitä on vielä tehtävissä?

Seminaarissa kuultiin alustukset filosofi Tere Vadénilta, evoluutiopaleontologi Mikael Forteliukselta sekä kauppatieteilijä Timo Järvensivulta. Tämän lisäksi Pasi Takkinen esitteli tuoretta pamflettiaan Ympäristöliike 2000-luvulla. Nämä puheenvuorot löytyvät videoina Youtubesta.

Pasi Takkinen esitteli pamflettinsa ydinajatukset tiiviisti seminaarin alussa.



Tere Vadén puhui mm. syntytiedosta ja energiasta. Häneltä kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (linkki suoraan pdf-tiedostoon).



Mikael Fortelius on yksi arvovaltaisessa Nature-lehdessä julkaistun ekokatastrofia käsittelevän artikkelin kirjoittajista. Hän luennoi maailmanloppujen syistä ja seurauksista. Huomionarvoinen loppulause: maailmanloppu on ihmisen aiheuttamaa ja tapahtuu "nyt".



Allekirjoittanut alusti degrowthista.



Yhteyksien kirja

Kelan tutkimusosasto on julkaissut moniäänisen kokoomateoksen ihmiskunnan matkasta kohti ekologista ja sosiaalisesti hyvinvoivaa elämää.


Tuula Helneen ja Tiina Silvastin toimittama Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla on tilattavissa sekä ladattavissa maksutta pdf-muodossa Kelan sivuilta.

Kirjoittajajoukko on laaja: Risto Isomäki, Eero Paloheimo, Jarna Pasanen, Marko Ulvila, Järvensivun veljekset, Maria Joutsenvirta, Olli Tammilehto, Arto O. Salonen, Annukka Berg, Jukka Hoffrén, Veijo Hukka, Olavi Riihinen, Tiina Schmidt, Petri Palmu, Tapani Lausti, Liisä Häikiö, Risto Willamo, Leena Helenius, Hilkka Pietilä, Mikko Jalas, Jenny Rinkinen sekä kirjan toimittaneet Tuula Helne ja Tiina Silvasti.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Teivo Teivainen: Varjonyrkkeilyä talouskasvulla


Teivo Teivainen kirjoittaa talouskasvusta Tulevaisuusselonteon 2030 sivustolla www.2030.fi. Alla tämä  hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan.

Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

"Valtaeliitin talousajattelu on viime vuosina saanut uusia haastajia. Suomessakin on voimistumassa kaksi ärhäkkää koulukuntaa. Vaikka niillä lienee yhteinen päävastustaja, ne eroavat keskenään erityisesti suhtautumisessa talouskasvuun.

Degrowth-liike kritisoi kerskakulutusta ja tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun. John Maynard Keynesin perintöä vaalivat postkeynesiläiset sen sijaan tapaavat syyttää vallitsevaa talouspolitiikkaa liian vaatimattomista kasvutuloksista. Varjonyrkkeily talouskasvun kanssa saa toki myös tätä perusasetelmaa hienovaraisempia muotoja.

Kun liikkeiden edustajat kohtaavat toisensa sosiaalifoorumeissa tai yliopistojen yleisöluennoilla, yhteisymmärrykseen saattaa olla vaikea päästä. Jos järjestelmän terävimmät kriitikot ajautuvat toistuvasti eri puolille barrikadia, vallitsevaa talousideologiaa on hankalaa myllertää tai kumota.

Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin aikoinaan degrowth-henkistä kiistaa. Osa määrärahojen prosenttiosuuden kasvua ajaneista aktivisteista kääntyi 1980-luvun lopulla vaatimaan apuhanojen kiertämistä kiinni. He kutsuivat ystäviään etelästä kertomaan suomalaisille, että kehitysavun kasvattaminen pilaa hyvän elämän edellytyksiä.

Vuosikymmenen vaihduttua iiroviinaset ottivat aktivistien kritiikistä kopin ja hilasivat laman varjossa Suomen kehitysyhteistyörahat selvästi muita pohjoismaita alemmaksi. Edistikö kehitysrahojen talouslasku degrowth-edelläkävijöiden asiaa? Voisiko myös Kreikan nykytilannetta pitää degrowth-ajattelun erävoittona?

En ole varma, onko nimenomaan numeroilla mitattava talouskasvu aina niin kamalaa kuin ympäristöliikkeen liepeillä toimivat kasvukriitikot näyttävät väittävän. En myöskään ole vakuuttunut, että se olisi niin arvokasta kuin osa vasemmistolaisen poliittisen taloustieteen postkeynesiläisistä tuntuu uskovan.

Toki molemmista suuntauksista löytyy äärimmäisen mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä huomioita myös talousajattelun sellaisista ulottuvuuksista, joita ei voi pelkistää kansantuotelukuihin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun kasvukiistelyn sijaan katse kohdistuu kapitalistisiin valtasuhteisiin.

Kapitalismi sisältää kauppatavaraan kätkettyä käskyvaltaa. Pyrkimys ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla on toki ollut osa ihmiskunnan historiaa jo hyvin pitkään. Sen täydellinen tukahduttaminen on tuskin mahdollista tai toivottavaakaan. Kukapa haluaisi torimummojen kuolevan kaikkialla sukupuuttoon?

Yhä kapitalistisemmassa maailmassa kaupankäyntiin kuuluva käskyvalta on kuitenkin syrjäyttänyt muita yhdessäolon muotoja niin tehokkaasti, että myös torimummot ovat jääneet kehityksen jalkoihin. Kun maailmanlaajuisesti toimivat liikeyritykset kasvattavat voittojaan ostamalla itseltään ja myymällä itselleen veroparatiisien suojassa, rahavalta on muuttunut markkinaihanteidensa irvikuvaksi. Occupy-liike lienee vain esimakua tulevista hässäköistä, kun kansalaiset havahtuvat reaalikapitalistiseen suunnitelmatalouteen.

Kapitalismin laajenemiselle esitetään toki yhä kaikenlaisia kauniita perusteluja, joissa kuvaillaan Kiinan köyhien määrän laskua tai odotellaan yksityistettyjen yliopistojen ranking-sijoitusten nousua. Rajallisella maapallolla loputtomalle laajenemiselle perustuva yhä uusien asioiden muuttaminen kauppatavaraksi on kuitenkin pitkän päälle hankalaa.

Kapitalismin kriisinsietokyvylle on vuosisatojen ajan ollut olennaista, että paineita voi purkaa laajenemalla uusiin maailmankolkkiin halvan työvoiman tai viljelysmaan perässä. Tämä mahdollisuus on pian käytetty loppuun.

Avaruudesta tai virtuaalitodellisuudesta voi olla vaikeaa löytää riittävän nopeasti riittävän laajoja alueita kapitalismin elinvoiman edellyttämälle levittäytymiselle. Jo pelkästään siksi on järkevää pohtia kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja kapitalistiselle nykyjärjestelmälle. Ilmastonmuutos lisää radikaalin suunnanmuutoksen kiireellisyyttä, mutta järjestelmän umpikujan voi arvella olevan muutoinkin edessä.

Ilmastokatastrofin estäminen ja demokraattisen päätöksenteon periaatteiden puolustaminen eivät ole aina itsestään selvästi toisiaan tukevia tavoitteita. Silti niiden yhdistäminen on lähitulevaisuuden tärkein haaste. Tänään rahavalta nakertaa ihmisten mahdollisuuksia torjua tai hidastaa ilmastomuutosta. Ilman ihmisten kunnollista mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuttaan koskeviin päätöksiin ilmastomuutoksen torjunta jää lyhytnäköisen voitontavoittelun jalkoihin. Muutoksella on kiire. Siinä vaiheessa kun nouseva merivesi kastelee lahkeitamme, voi olla liian myöhäistä alkaa opetella radikaalisti demokraattisia pelisääntöjä.

Kansantuotenumeroiden nousuista ja laskuista kiisteleminen on toki joissain tilanteissa järkevää, mutta lähivuosikymmenten muutostarpeiden kannalta kyse on lillukanvarsista. Ilman kunnollista kapitalismikritiikkiä sekä degrowth-liike että postkeynesiläiset jäävät maailman selittämisen ja muuttamisen puolitiehen. Onneksi molempien piirissä on myös merkkejä tässä kolumnissa kuvatun talouskasvuvarjonyrkkeilyn ylittämisestä."

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Allekirjoittaneen pari lisäkommenttia Teivaisen hyvään kirjoitukseen:

Teivainen kirjoittaa, että degrowth-liike "... tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun." Tämä näkemys on tosiaankin monella degrowth-liikkeen edustajalla mielessä ja ehkä tavoitteenakin. Itse olen kuitenkin aina pyrkinyt edistämään vähemmän nihilististä näkemystä degrowth-liikkeen tavoitteista. Pyrin systemaattisesti argumentoimaan, että degrowth-liike pyrkii (tai sen tulisi pyrkiä) vapauttamaan meidät talouskasvupakosta, mutta tilalle ei pidä tuottaa uutta pakkoa, joka olisi esimerkiksi talouslaskun pakko. Talouslasku kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa voi nimittäin olla ekologisesti haitallisempaa kuin talouskasvu kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa. Tällöin keskeistä on keskittää poliittiset toimenpiteet kasvusta vapautuvan yhteiskunnan rakentamiseen. Jos talous asettuisi lasku-uralle kohtuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, se olisi sitten meidän yhteisten hyvinvointivalintojemme seuraus, ei tavoite itsessään.

Teivainen toivoo, mielestäni aivan oikein, että degrowth-liike ja postkeynesiläiset ponnistaisivat talouskasvuvarjonyrkkeilystä kohti radikaalimpien uusien demokraattisten pelisääntöjen edistämistä. Tämän tärkeyttä on vaikea korostaa liikaa. Degrowth-liike ja postkeynesiläinen ajattelu ovat jo onneksi, ainakin osin, löytäneet toisensa. Esimerkiksi mainiossa Raha ja talous -blogissa esitetty talousteoreettinen pohja on erinomaista välineistöä siihen suuntaan, että ihmiselämä ja poliittinen päätöksenteko voi vapautua talouskasvun pakosta (ja kapitalistisen nykyjärjestelmän muista monista pakoista). Tätä ajattelua olen pyrkinyt avaamaan viimeisimmissä degrowth-alustuksissani, ks. muun muassa tämä esitys.