maanantai 12. huhtikuuta 2010

Degrowthia rikkaille, growthia köyhille? Vai degrowthia kaikille?

Degrowth ei ole yksiulotteinen käsite. Moniselitteisyys onkin degrowth-termin vahvuus: se pakottaa esille tärkeitä kysymyksiä, mutta ei päästä meitä helpolla antamalla yksinkertaisia, hyvältä kuulostavia automaattivastauksia.

Yksi hyvä esimerkki degrowth-käsitteen moniselitteisyydestä liittyy hyvinvoinnin jakaantumiseen rikkaiden ja köyhien maiden välillä. On selvää, että ainakaan rikkaat maat eivät voi ylläpitää jatkuvaa materiaalista kasvuaan, sillä luonnollisen ympäristön kestävyyden rajat tulevat vastaan. Mutta miten on köyhien maiden laita? Tulisiko myös niiden osallistua kasvun rajoittamiseen? Vai tulisiko köyhille maille antaa ensin mahdollisuus kasvattaa talouttaan ja materiaalista hyvinvointiaan ”riittävälle tasolle”, ja vasta sitten rajoittaa ”liikakasvua”? Kaksi ajankohtaista degrowth-teosta vastaa näihin kysymyksiin eri tavoin.

Tim Jacksonin kirja ”Prosperity without growth: Economics for a finite planet” (Earthscan, 2009) tarjoaa vakuuttavat perustelut sille, että maailman asukkaiden on kokonaisuutena löydettävä tavat rajata materiaalisen kulutuksen kasvua. Huomio kuitenkin kiinnittyy kirjan esipuheeseen, jossa Mary Robinson pitää itsestäänselvänä, että siinä missä rikkaiden maiden on rajattava kulutustaan, köyhille maille talouskasvu on välttämätön peruselintason lähde:
”No one denies that economic development is essential to improving access to basic entitlements in the poorest nations, but Jackson’s vital contribution here is to challenge the assumption that continued consumption growth, without greater attention to equity and sustainability, can really deliver prosperity for all. The question at the heart of this book is essentially one of social justice.”
Jackson itse toteaa vastaavasti:
“A key motivation for rethinking prosperity in the advanced economies is to make room for much-needed growth in poorer nations. But as these economies expand there will also be an urgent need to ensure that development is sustainable and remains within ecological limits.”
Hänen mukaansa kasvua on siis kokonaisuutena rajattava, mutta kasvun hyödyt ja haitat on tasattava ottamalla pois rikkailta, ”jotta köyhillä olisi tilaa kasvaa”.

Serge Latouche tarjoaa kirjassaan ”Farewell to Growth” (Polity Press, 2009) päinvastaisen näkökulman. Hänkin kyllä toteaa, että köyhien maiden ekologinen jalanjälki ei ole lähelläkään haitallista tasoa, erityisesti kun verrataan rikkaisiin maihin. Mutta Latouch jatkaa, että degrowth (ei-taloudellisena logiikkana tai henkenä, ei niinkään talouden määrällisenä laskuna) on sekä rikkaiden että köyhien maiden etu – ja köyhille maille ”riittävänkin” kasvun tavoittelu voi olla haitallista:
“Reducing Africa’s ecological footprint (and GDP) is neither necessary nor desirable. But we should not therefore conclude that a growth society should be built there. --- Persevering with or, worse still, introducing the logic of growth into the South on the grounds that it will lift these wretched countries out of the poverty that has been created by growth itself cannot but Westernize them still further.”
Latouchin näkökulmasta (länsimaisten) rikkaiden maiden talouskasvun logiikan omaksuminen siis voi tuhota (eteläisen pallonpuoliskon) köyhien maiden kulttuuriset ominaispiirteet, sosiaalisten suhteiden rakenteet ja niiden kansalaisten luonnollisen suhtautumisen luontoon. Talouskasvun tavoittelu voi toki tuottaa (länsimaista) materiaalista hyvinvointia, mutta se voi muokata ja murtaa näiden köyhien maiden historiallisesti tärkeitä hyvinvoinnin lähteitä.

Kumpi on oikeassa, Jackson vai Latouch? Vaikka suhtaudummekin degrowth.fi-projektissa kriittisesti kasvun henkeen, emme ehkä pysty määrittelemään kumpi lopulta on oikeassa talouskasvun suhteen. Joissakin tilanteissa talouskasvu voi tuottaa hyvinvointia, toisissa pahoinvointia. Tai jopa molempia yhdellä kertaa.

Tärkeintä ei olekaan se, että löydämme universaalin vastauksen tähän tai muihinkaan vastaaviin growth/degrowth-kysymyksiin. Tärkeintä on se, että nostamme esille näihin kysymyksiin sisältyvän syvemmän problematiikan – ja tässä on juuri degrowth-käsitteen voima: se ei antaudu yksiselitteisiin vastauksiin.

2 kommenttia:

  1. Sari Sarlio-Siintola16. huhtikuuta 2010 klo 22.05

    Mun mielestä degrogth-talous ei tarkoita sitä, että homma toteutetaan juustohöylällä. Mutta se, että hyväosaisemmat vähentävät ahneuteen perustuvaa turhaa kulutustaan ja sen myötä uusien kulutushalujen syntymistä myös vähäosaisempien joukossa, lienee kaikkien etu. Sehän on hyvin tiedossa, että tämän päivän ylellisyyshyödykkeet ovat huomispäivän normitavaroita. Ja iloinen oravanpyörä pyörii.....

    VastaaPoista
  2. ilmeisesti ymmärrettävissä olisi , että tuo länsimaistuminen muokkaisia hyvinvoinnin tavoitteita. jolloin nuo entiset "yhteisöllisyydet" yms. näyttäytyisivät ei-toivottavina ja "vanhanaikaisina" länsimaisen kulutusyhteiskunnan arvojen kannalta.
    Nykyäänhän kyseenalaistetaan vähän myös "kulttuuri-imperialismin" oikeutusta (kun kerran suurimmalla mainosbudjetilla tehdyt elokuvat saavat helposti suurimman levikin).
    mutta tämäm taas on suunnilleen sama asia, kun voitontavoittelusta kyse.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.