Degrowth vs. talouskasvu: kumpi voitti?

Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen vieraili taannoisessa Aalto-yliopiston Debating Societyn järjestämässä väittelyssä "degrowth vs. talouskasvu".

Väittelyssä kohtasi kolme professoria ja allekirjoittanut, kuulijoina yli 500 aiheesta kiinnostunutta.

Lue vierailun reportaasi lehden kotisivuilta ja ota kantaa: kumpi voitti?

Mikä ihmeen degrowth?

Antti Alaja on kirjoittanut ansiokkaan johdatuksen kasvukritiikin uuteen aaltoon (Mikä ihmeen degrowth?, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2011). Raportti kysyy kasvukriitikoilta arvokkaita kysymyksiä ja nostaa esiin tähän mennessä käydyn degrowth-keskustelun epämääräisyyksiä. Esitin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, jonka pohjalta pyrin nyt suuntaamaan ajatuksia eteenpäin.

Viime vuosina degrowth-liike on julkisesti yhdistetty tiettyihin ajatusketjuihin, jotka ovat itse asiassa melko mekaanisia. Tämä näkyy myös Alajan raportin sisällössä, joka jättää suhteellisen vähälle huomiolle 70-luvulta kehittyneen eurooppalaisen degrowth-ajattelun perinteen ja taustat (tässä yhteydessä olisi kenties sopivampaa käyttää termiä décroissance, koska degrowth vakiintui englanninkieliseen sanastoon vasta hiljattain).

Romanialainen tohtoriopiskelija Anca Gheorghică jaottelee décroissance-ajattelun vielä julkaisemattomassa artikkelissaan neljään näkökulmaan: kulttuuriseen, humanistiseen, ympäristöekonomiseen ja ekologiseen. Etenkin Serge Latouche, jonka ajattelua myös Alaja kuvaa, on vaatinut kulttuurista monimuotoisuutta edistävää ja kapitalistisen kulttuurin kolonialistista levittäytymistä vastustavaa vallankumousta. Latouche on kyllä ollut esillä Suomessakin, mutta hänen kritiikkinsä kärki on useimmiten ohitettu poimimalla hänen ajattelustaan vain konkreettisia ehdotuksia tuotantojärjestelmän uudistamiseksi.

Humanistinen näkökulma, joka käsittelee ihmisenä olemista, on jäänyt nykykeskustelussa lähes kokonaan paitsioon – sen tilalla on pyöritelty downshifting’iä tai leppoistamista. Talouden ja teknologian liitto, esimerkiksi taloudellisen hyödyntavoittelun ja tuottavuuden muodossa, on tämän näkökulman mukaan kaventanut ihmisenä olemisen tilaa. Gheorghică nostaa artikkelissaan esiin lukuisia ajattelijoita, kuten Ivan Illich, Erich Fromm, Jacques Ellul ja Karl Polanyi, jotka ovat luoneet humanistista pohjaa décroissance’lle.

Erityisesti Nicholas Georgescu-Roegen, jonka kirjoituksista termi décroissance on peräisin, ja hänen oppilaansa Herman Daly ovat luoneet talousmalleja, jotka käsittelevät taloutta jo lähtökohtaisesti suorassa yhteydessä luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. He ovat tarjonneet vaihtoehtoja valtavirran taloustieteelle, joka näkee talouden irrallisena, jopa virtuaalisena. Tämä etäännyttäminen on johtanut muun muassa taloudellisen tuotannon ympäristökuormituksen systemaattiseen väheksymiseen.

Ekologia on neljäs Gheorghicăn tunnistama näkökulma. Hän jakaa sen edelleen poliittiseen ekologiaan (esim. jo mainitut Illich ja Ellul sekä Bernard Charbonneau ja André Gorz), syväekologiaan (erityisesti Arne Naess) ja mielen ekologiaan (esim. Félix Guattari). Nämä ajattelun kehikot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tavalla tai toisella ne palautuvat ihmisen ja ei-ihmisen suhteeseen henkilökohtaisella, sosiaalisella, kulttuurisella, poliittisella ja taloudellisella tasolla.

Décroissance’n monitahoisuus on syytä pitää jatkuvasti mielessä myös Alajan johdatusta lukiessa. Eräs keskeinen ristiriita, mikä raportissa nimittäin tunnistetaan, on degrowth’n kahtalainen suhtautuminen BKT:een. Raportin tulkinnan mukaan jotkut degrowth-ajattelijat ajavat BKT:n laskua, toiset ”rentoa” suhtautumista BKT:een. Kokonaisuus huomioiden degrowth’n hengen mukaista on kuitenkin vain jälkimmäinen suhtautuminen, mitä on kuvattu myös termillä agrowth. Se kannustaa luopumaan kasvu-uskosta ja kyseenalaistamaan kasvupolitiikan. Kuten Alaja toteaa, esimerkiksi Seidl ja Zahrnt määrittelevät kasvunjälkeiselle yhteiskuntapolitiikalle kolme piirrettä: 1) politiikka ei tähtää BKT-kasvuun (vaan tärkeämpiin tavoitteisiin, kuten työllisyyteen ja hyvinvointiin), 2) yhteiskunnan instituutiot muutetaan vähemmän kasvu-riippuvaisiksi ja 3) talouden resurssien ja energian kulutukselle asetetaan rajat.

Tavoitteena BKT:n supistaminen on typerä, koska se samalla leikkaisi hyvinvoinnin kannalta tarpeellista tuotantoa. Samalla on niin, että kasvukriitikot pitävät epätodennäköisenä, että BKT kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi.

Raportissa esitettiin degrowth-liikkeelle myös suoria kysymyksiä: miten se suhtautuu hyvinvointivaltioon ja onko työn määrän supistaminen järkevä tavoite? Vastaan näihin kysymyksiin nyt degrowth.fi-projektin puolesta (degrowth ei ole yhtenäinen konsepti tai poliittinen agenda – sen tehtävänä on mahdollistaa ajattelu kasvun ja jopa talouden ulkopuolella).

Demokratian toteutumisen kannalta pidämme tärkeänä, että keskustelevan demokratian edistämisen lisäksi politiikan ja valtion roolia vahvistetaan suhteessa talouteen ja markkinoihin. Tämä on toteutettava niin, että kansalaisten päätöksentekomahdollisuudet kasvavat nykyisestä. Olemme samoilla linjoilla Alajan kanssa degrowth-keskustelujen suhtautumisesta työhön: on ollut erikoista, että puhutaan lähes yksinomaan työn määrän vähentämisestä. Uskomme, että jatkuva koneistaminen ei ole mahdollista (luonnonvarojen ehtyminen) eikä suotavaa (vanhustenhoidossa tämä on jo ilmeistä). Tarpeellisen työn määrä siis tuskin on vähentymässä – maailmassa riittää haasteita. On kuitenkin selvää, että suuri osa nykyään tehdystä työstä on suorastaan haitallista ja tällaista työtä on syytä karsia.

Kaikkiaan suosittelemme raporttiin tutustumista kaikille, joita degrowth kiinnostaa. Henkilökohtaisesti Alaja päätyy kasvukritiikkiä käsiteltyään siihen, että Euroopassa ei pitäisi haastaa nykyistä kasvupolitiikkaa vaan jatkaa nk. ekologisen modernisaation tiellä. Ekologisesta näkökulmasta voidaan kysyä riittääkö se? Humanistisesta näkökulmasta voidaan kysyä onko siitä mitään hyötyä?

Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää

"Talouskasvun edistämistä on alettu pitää koulutuksen ensisijaisena tavoitteena ympäri maailmaa. Lasten ja nuorten kasvattaminen kriittisesti ajatteleviksi ja empaattisiksi kansalaisiksi saa vähemmän painoa."

Filosofi Martha Nussbaum on kirjoittanut tärkeän puheenvuoron sivistyksestä ja demokratiasta. Kirjan suomennos Talouskasvua tärkeämpää - Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä heijastaa otsikollaan hieman eri merkityksiä kuin kirjan alkuperäinen nimi Not for profit: Why democracy needs the humanities. Kirjan viesti on kuitenkin selkeä: sivistyksellä on tärkeämpiäkin rooleja kuin talouden ja talouskasvun palveleminen.

Nussbaum on huolissaan viimeisen vuosisadan aikana vahvistuneesta koulutuksen ja kasvatuksen välineellistämisestä osaksi talouden ja talouskasvun koneistoa. Ote kirjasta selventää Nussbaumin näkökulmaa:

"Enää ei muisteta, että sielun ulkopuolelle lähtevä ajatus yhdistää ihmisen maailmaan syvällisesti ja monimuotoisesti. Unohdetaan, että toinen ihminen täytyy kohdata sieluna eikä pelkkänä hyödyllisenä välineenä tai omien suunnitelmien esteenä."

Sielussa on kyse "ajattelun ja mielikuvituksen kyvyistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä ja heidän keskinäisistä suhteistaan runsassisältöisiä. Ilman näitä kykyjä ihmiset vain käyttäisivät toisiaan hyväksi. Toisten kohtaaminen yhteiskunnassa vaatii kaikilta sen ymmärtämistä, että muillakin ihmisillä on ajattelun ja tuntemisen sisäiset kyvyt. Jos tätä ei opita, demokratia on tuhoon tuomittu."

"Kaikki valtiot tavoittelevat innokkaasti talouskasvua etenkin lama-aikoina. Tämän vuoksi on liian vähän keskusteltu koulutuksen tavoitteista ja niitä koskevien valintojen vaikutuksesta kansavaltaisten yhteiskuntien kehitykseen. Kun kaikin voimin pyritään vankentamaan omaa kilpailukykyä maailmanlaajuisilla markkinoilla, demokratian säilymiselle tärkeät arvot ovat vaarassa unohtua etenkin uskonnollisen ja taloudellisen kiihkon kausina."

Eurokriisin yhteydessä on helppo samaistua tähän tekstiin. Kriisi on nostattanut kiihkon, jonka ajamina eurojohtajat pyrkivät kaikin voimin vankistamaan taloutta. Muut kuin taloudelliset arvot jäävät jalkoihin, sillä - kuten yleinen argumentti kuuluu - vain talouden hyvinvointi eli talouskasvu (muka) takaa muiden arvojen toteutumismahdollisuuden.

Nussbaum jatkaa: "Aineellisen hyödyn tavoittelu saa monen poliittisen johtajan olettamaan, että luonnontieteet ja tekniikka ovat ratkaisevan tärkeitä hänen maansa tulevalle hyvinvoinnille. Laadukasta luonnontieteellistä ja teknistä koulutusta ei pidä vastustaa. Siksi en yritä kehottaa kansakuntia lopettamaan ponnisteluja näiden alojen kehittämiseksi. Haluan muistuttaa vaarasta, että kilpailun tuoksinassa unohdetaan muut, aivan yhtä tärkeät taidot. Ollaan lyömässä laimin osaaminen, joka on välttämätöntä demokratian sisäiselle elinvoimaisuudelle. Ilman sitä ei myöskään pystytä rakentamaan oikeudenmukaista maailmanlaajuista järjestelmää, jonka avulla voitaisiin rakentavasti kohdata maailman polttavimmat ongelmat."

Miten demokratian elinvoimaisuutta sitten vahvistetaan? "Demokratiassa tarvittavaa osaamista hankitaan, kun opiskellaan humanistisia aineita ja taideaineita. Ne ohjaavat opiskelijaansa ajattelemaan kriittisesti, ylittämään paikallisen lojaaliuden rajat ja tarkastelemaan maailman ongelmia maailmankansalaisen näkökulmasta sekä lopulta ymmärtämään toisen ihmisen elämäntilannetta."



Nussbaumin analyysi on hyvä, tässä ajassa tarpeellinen ja osin hätkähdyttäväkin. Kirjan pääviesti on myös linjassa tässä blogissa ja luennoilla esittämiemme näkemysten kanssa, että hyvinvointia ei voida rakentaa ilman sivistyksen ja taiteiden renesanssia. Degrowth-yhteiskunnan kehittyminen vaatii Valerie Fournierin (2008) sanoin "pakoa taloudesta", ja pako talouden pakkopaidasta on mahdollinen vain, jos pakenijalla on kyky havaita pakkopaita ympärillään. Tämä havahtuminen edellyttää kriittistä ajattelukykyä, jonka keskeinen mahdollistaja on humanistinen sivistys.

Humanistinen sivistys ei välttämättä ole ristiriidassa taloudellisen ajattelun kanssa. Itse asiassa voidaan argumentoida, että sivistys on yhteydessä luonnontieteellisen ja teknisen koulutuksen laadun sekä talouden kehittymiseen. Kuten Nussbaum toteaa, yleissivistävä koulutus ja taidekasvatus "auttavat luomaan ilmapiirin, joka tukee vastuullista ja virkeää taloudenpitoa sekä kekseliästä tuotekehittelyä" ja "Kukoistava talous edellyttää samoja taitoja, joita aktiivinen kansalainen tarvitsee."

Edellisestä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että sivistys takaa talouskasvun. Sivistys ei ole talouden tai talouskasvun väline, vaan pikemminkin hyvä ja vastuullinen taloudenpito on sivistyneen kansakunnan yksi väline. Kriittinen lukija voi huomauttaa itselleen, että talouden kukoistus ja vastuullisuus voi edellyttää nykyoloissa jopa talouslaskua.

Degrowth ja yritysten kasvu

“Kasvuhakuisuus, rohkea johtaminen ja voittava markkinointi ovat tulevaisuutta.”

“Kaikki yritykset ja kansantaloudet janoavat kasvua. Se, joka pystyy vuosi toisensa jälkeen kasvamaan omaa toimialaansa ja bruttokansantuotetta selvästi nopeammin, on juhlittu sankari, aivan kuten urheilussa ovat sankareita ne, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uusimaan mestaruuden.”

Degrowth-keskustelussa yritysten rooli on jäänyt paitsioon. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, koska nykyään yritysmuotoisena tehty tuotanto, tai ainakin osa siitä, on hyvinvointimme kannalta oleellista.

Jukka-Pekka Vuoren tuore debyyttikirja Kasvun paikka valottaa hyvin niitä ristiriitaisia merkityksiä, joita kasvuun liike-elämässä liitetään. Tutkijalle kirja tarjoaa oivallista materiaalia: haastattelemalla pääsee harvoin käsiksi näin pitkälle vietyyn pohdintaan liikkeenjohtajan tausta-ajattelusta.

Kirjan kiinnostavuus syntyy siitä, että Vuori käy läpi myös yrityskasvun kritiikkiä, jopa kattavasti. Hän tarkastelee hyvin erilaisia näkökulmia ja pyrkii sovittamaan niitä yhteen.

Analysoin kirjassa esiintyviä kasvuajatuksia ja erityisesti sitä, miten Vuori hahmottelee niistä itselleen mielekkään tarinan. Analyysi on oikeastaan kuvaus siitä, miten yritysjohtaja voi kaikesta kuulemastaan kritiikistä huolimatta perustella yrityksen kasvutavoitteen itselleen ja muille.

Kirjoittamastani analyysistä tuli pitkähkö, koska pyrin antamaan tilaa Vuoren esittämälle ja laajemminkin liike-elämässä vallitsevalle kasvuajattelulle. Pituudesta johtuen en liittänyt tekstiä suoraan blogiin vaan voit ladata sen pdf:nä.

"Herätkää!"

40 vuotta sitten televisiossa nähtiin Yrjö Kallisen saarna, joka on erittäin ajankohtainen tänäänkin. Se on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa. Suosittelemme!

Ylen arkistossa tv-ohjelmaa kuvataan näin:

Yrjö Kallinen puhuu kilpavarustelusta, elintasokilvasta ja luonnonvarojen haaskauksesta. Tuho uhkaa, jollemme herää ajatustottumustemme unesta, hän sanoo.

Iäkäs opetusneuvos lyö Hilkka Pietilän haastattelussa pöytään ajatuksia, jotka vihreä liike 1970-luvun lopulla popularisoi.

Kallinen toteaa Albert Einsteinia lainaten, että Hiroshiman jälkeen mikään muu ei maailmassa ole ennallaan kuin ihmisten tuhoisat ajatustottumukset. Joleivät ne muutu, maailma on kulkemassa kohti ihmissuvun itsemurhaa.

Kallinen allekirjoittaa Erich Frommin näkemyksen, jonka mukaan olemme kaikki enemmän tai vähemmän mielisairaita, enemmän tai vähemmän "unessa".

Unitilan harhaa on luulo siitä, että omaisuuden kokoaminen ja kerskakulutus on onnen tae. Kilpavarustelu ja raaka-ainevarojen haaskaus liittyvät siihen saumattomasti.

Entinen puolustusministeri sanoo, että sotilaiden kanssa voi vielä keskustella rauhanasiasta, mutta taivas varjelkoon siviileistä, jotka rukoilevat ja uneksivat pääsevänsä niittämään kunniaa sotatantereella.

Nuoret protestoivat jo näitä oppeja ja ylipäänsä elämäntavan mielettömyyttä ja tuhoisuutta vastaan.

Jokaisen on alettava maailman muuttaminen omasta itsestään, tietoisuudesta että "olen unessa, minut on suggeroitu".

Ajatus unesta ja heräämisen mahdollisuudesta on samankaltainen niin buddhismissa kuin syvyyspsykologiassa.

Puttonen, Pohjola, Ikäheimo & Järvensivu: Talouskasvu vs. Degrowth väittely

Aalto Debating Society järjestää väittelyn Talouskasvu vs. Degrowth keskiviikkona 16.11.2011 alkaen klo 18 Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun juhlasalissa (Runeberginkatu 14-16). Tilaisuus on maksuton.

Lisätietoja: Facebook

Tapahtumatiedot Aalto Debating Societyltä:

Onko talouskasvu väline yhteiskunnan päämäärien saavuttamiseksi vai onko se itseisarvo yhteiskunnalle? Voiko talous kasvaa loputtomasti? Riittävätkö resurssit? Miten käy hyvinvoinnin tulevaisuudessa?

Globaali resurssien ylikäyttö on tällä hetkellä 40%, joka on enenevässä määrin herättänyt keskustelua Degrowth-ajattelusta, loputtoman talouskasvun mahdottomuudesta ja kyseenalaistanut vallitsevaa käsitystä talouskasvusta.

Talouskasvu vs. Degrowth väittely toteutetaan kaksi-vastaan-kaksi asettelulla, jossa puolet tuovat esiin ja puolustavat vastakkaisia ajattelumalleja. Väittelemässä kauppakorkeakoulun professorit Vesa Puttonen, Seppo Ikäheimo, Matti Pohjola ja Aalto-yliopiston tutkija Timo Järvensivu. Väittelijöiden puolet jaetaan sattumanvaraisesti. Tapahtumassa on odotettavissa jyrkkiäkin näkemyksiä ja mielipiteitä.
 
Alla muutamia videoita talouskasvu- ja degrowth-näkemysten ristiriidoista, joihin on mahdollista tutustua ennen väittelyä:

The Impossible Hamster. Idea talouskasvun rajallisuudesta:
http://www.youtube.com/watch?v=Sqwd_u6HkMo

GrowthBusters: Hooked on Growth -dokumentin traileri:
http://vimeo.com/30647439

Tim Jackson's economic reality check in TEDTalks:
http://www.youtube.com/watch?v=NZsp_EdO2Xk

8 minuuttia taloudesta

Pidin alla näkyvän puheenvuoron kansanedustaja Lasse Männistön (kok) järjestämässä talousseminaarissa 19. lokakuuta. Puheenvuoron taustalla on noin kymmenhenkisen tutkijaryhmän suunnittelema tutkimushanke, jolle olemme parhaillaan hakemassa rahoitusta. Lista seminaarin muista osallistujista ja tiivistelmät heidän esityksistään löytyvät täältä. Pääosa puhujista keskittyi valamaan uskoa suomalaiseen osaamiseen ja pohtimaan keinoja talouskasvun saavuttamiseksi.

Hyvinvointiyhteiskunta ja talous niukkojen resurssien aikana

Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.

Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.

On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.

Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.

Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.

Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.

Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.

Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.

On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.

Taustalla näkyvä satelliittikuva kertoo omaa kieltään Suomen metsien tilasta. Pohjois-Kainuuseen sijoittuvalla tummalla alueella sijaitsee Paljakan luonnonpuisto ja Metlan tutkimusmetsä. Muut tummat kohdat ovat järviä. Vastaavia luonnontilaisia kuusimetsiä ei muualla Suomessa ole, vaikka sellaiset olisivat luonnon monimuotoisuuden tukemisen, tutkimuksen ja virkistyskäytönkin kannalta äärimmäisen arvokkaita. Jostain syystä yleinen usko suomalaiseen metsänhoitoon on pysynyt vankkana, vaikka todisteet kestämättömästä kehityksestä lisääntyvät jatkuvasti.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että resurssien niukkuudesta tietoinen talouspolitiikka rakentaa taloudellisia instituutioita luonnonvarojen rajallisuuden – ei jatkuvan taloudellisen kasvun pohjalta. On aloitettava keskustelu siitä, mihin olemassa olevia resursseja todella kannattaa käyttää. Onhan ilmiselvää, että kaikki taloudellista kasvua tuottava toiminta ei ole elinvoimaisen kulttuurin tai luonnon kannalta suotuisaa. Lisäksi on arvioitava, mihin suuntaan esimerkiksi EU:n kriisinajan päätöksenteko on meitä viemässä. Ympärilleen katsova talouspolitiikka pyrkii poistamaan kasvupakkoja, ei lukitsemaan niitä yhä uusin poliittisin päätöksin.

Onnellista tilanteessa on, että niukkuus ei ole oikeiston tai vasemmiston paaluttamaa aluetta. Se on tosiasia, joka ei muutu eri ideologisista näkökulmista tarkasteltuna. Niukkuuden tulisi näyttäytyä samana kaikille, jotka väittävät tekevänsä vastuullista ja realistista politiikkaa.