Pidin alla näkyvän puheenvuoron kansanedustaja Lasse Männistön (kok) järjestämässä talousseminaarissa 19. lokakuuta. Puheenvuoron taustalla on noin kymmenhenkisen tutkijaryhmän suunnittelema tutkimushanke, jolle olemme parhaillaan hakemassa rahoitusta. Lista seminaarin muista osallistujista ja tiivistelmät heidän esityksistään löytyvät täältä. Pääosa puhujista keskittyi valamaan uskoa suomalaiseen osaamiseen ja pohtimaan keinoja talouskasvun saavuttamiseksi. Hyvinvointiyhteiskunta ja talous niukkojen resurssien aikana
Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.
Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.
On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.
Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.
Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.
Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.
Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.
Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.
On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.
Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.
Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.
On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.
Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.
Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.
Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.
Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.
Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.
On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.
Taustalla näkyvä satelliittikuva kertoo omaa kieltään Suomen metsien tilasta. Pohjois-Kainuuseen sijoittuvalla tummalla alueella sijaitsee Paljakan luonnonpuisto ja Metlan tutkimusmetsä. Muut tummat kohdat ovat järviä. Vastaavia luonnontilaisia kuusimetsiä ei muualla Suomessa ole, vaikka sellaiset olisivat luonnon monimuotoisuuden tukemisen, tutkimuksen ja virkistyskäytönkin kannalta äärimmäisen arvokkaita. Jostain syystä yleinen usko suomalaiseen metsänhoitoon on pysynyt vankkana, vaikka todisteet kestämättömästä kehityksestä lisääntyvät jatkuvasti.Yhteenvetona voidaan sanoa, että resurssien niukkuudesta tietoinen talouspolitiikka rakentaa taloudellisia instituutioita luonnonvarojen rajallisuuden – ei jatkuvan taloudellisen kasvun pohjalta. On aloitettava keskustelu siitä, mihin olemassa olevia resursseja todella kannattaa käyttää. Onhan ilmiselvää, että kaikki taloudellista kasvua tuottava toiminta ei ole elinvoimaisen kulttuurin tai luonnon kannalta suotuisaa. Lisäksi on arvioitava, mihin suuntaan esimerkiksi EU:n kriisinajan päätöksenteko on meitä viemässä. Ympärilleen katsova talouspolitiikka pyrkii poistamaan kasvupakkoja, ei lukitsemaan niitä yhä uusin poliittisin päätöksin.
Onnellista tilanteessa on, että niukkuus ei ole oikeiston tai vasemmiston paaluttamaa aluetta. Se on tosiasia, joka ei muutu eri ideologisista näkökulmista tarkasteltuna. Niukkuuden tulisi näyttäytyä samana kaikille, jotka väittävät tekevänsä vastuullista ja realistista politiikkaa.
