Maria Joutsenvirta ja minä kirjoitimme Helsingin sanomiin degrowth-näkökulmaa esittelevän
mielipidekirjoituksen.
Pyrimme argumentoimaan, että hyvinvoinnin rakentaminen ei voi perustua enää jatkuvaan talouskasvun tavoitteluun, sillä ympäristöongelmien korjaaminen ei onnistu pelkästään talouden ekotehokkuutta kasvattamalla. Hyvinvoinnin rakentamiseksi on siis etsittävä talouskasvusta riippumattomia keinoja ja uutta ymmärrystä esimerkiksi vaurauden sisällöstä.
Kirjoitukseemme tuli
kaksi vastinetta. Näistä laajempi, Risto Kekkosen kirjoitus tarkasteli mielipidettämme myönteisenä kirjoituksena, ja rakensi lisänäkökulmia kirjoituksemme täydennykseksi.
Toinen, Kalle Mikkolan vastine, suhtautui degrowthiin "typeränä" ajatuksena. Maria ja minä kirjoitimme Kalle Mikkolan vastineeseen oman vastineemme ja lähetimme tämän Helsingin sanomille, mutta vastinetta ei (ainakaan vielä) julkaistu, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon Hesariin tulevan kirjoitusten suuren määrän. Julkaisemme nyt vastineemme täällä, jotta keskustelulle olisi tilaa jatkua.
Vastineessamme haluamme korjata Kalle Mikkolan vastineessaan, ja yleisemminkin degrowth-debateissa, esiintyvän väärinkäsityksen degrowthin perusajattelusta.
VASTINE:
Kalle Mikkolan (HS 1.8.) mukaan ajatuksemme (HS 30.7.) degrowthista on mieletön, koska korjaavat toimenpiteet tulee kohdistaa ongelmiin (saasteet) eikä seurauksiin (talouskasvu).
On toki keskityttävä ongelmallisen toiminnan vähentämiseen ja sallittava hyvinvointia lisäävän toiminnan kasvu. Mikkola kuitenkin ohittaa pääviestimme.
Nykypolitiikka puuttuu ongelmiin vain jos se ei vaaranna talouskasvua. Samaan aikaan lisääntyvät tutkimukset viestivät, että riittävän tehokas ympäristönsuojelu ei olekaan sovitettavissa yhteen globaalin BKT-kasvun kanssa, vaikka paikallista kasvua voi hyvin olla vielä esimerkiksi kehitysmaissa.
Ihmiskunta kuluttaa jo nyt 40 prosenttia ylitse resurssiensa. Ainoat tavat ratkaista ongelma on joko lisätä ekotehokuutta 29 prosentilla, supistaa kulutusta 29 prosenttia, tai yhdistää näitä toimenpiteitä.
Lisäksi länsimaiden kuormitus henkilöä kohti on suurempi kuin kehitysmaiden. Oikeudenmukaisuuden hengessä rikkaiden maiden tulee puuttua ylikulutukseensa ja tehdä tilaa kehitysmaiden kehitykselle. Suomessa kestävän kulutuksen taso ylittyy noin nelinkertaisesti, joten meillä tarvittaisiin nyt 75 prosentin kuormituksen vähennys.
Lisäksi aika on tärkeä muuttuja. Kahden prosentin vuosikasvulla talous tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä. Ympäristörasituksen kurissapito edellyttää tuona aikana globaalisti karkeasti laskien 65 prosentin ja Suomessa lähes 90 prosentin ekotehokkuuden lisäystä. Tämä tarkoittaa globaalisti 2,5 prosentin ja Suomessa 5 prosentin tehostumista joka ikinen vuosi.
Nämä erittäin vaativat luvut perustuvat maltillisiin laskelmiin. Kirjassaan Hyvinvointia ilman kasvua Tim Jackson laskee, että köyhimpien maiden nosto EU-maiden kulutustasolle vuoteen 2050 mennessä vaatii globaalin hiili-intensiteetin tehostamista 9-11 prosentilla joka vuosi.
YK:n ympäristöohjelma UNEP:n luonnonvarapaneelin mukaan talouskasvun irtikytkeminen luonnonresurssien kulutuksesta vaatisi sellaisia toimenpiteitä, joita pidetään poliittisesti mahdottomina, vaikka tarvittavat teknologiset, sosiaaliset ja rahoitukselliset innovaatiot löytyisivätkin. Lääkkeeksi peräänkuulutetaan nykyisen kehitysajattelun ja vaurauskäsitteen muuttamista.
Liian usein hyvinvointia luovat ideat ja innovaatiot jämähtävät siihen, etteivät ne sovi yritysten ja yhteiskunnan kasvuvaatimuksiin. Jos elinmahdollisuuksien turvaamisen sivutuotteena BKT laskee, on parempi luoda tasapuolista hyvinvointia kestävyyden rajoissa kuin hirttäytyä mahdottomaan kasvutavoitteeseen.
Maria Joutsenvirta
Timo Järvensivu
kauppatieteiden tohtoreita
