Vieraskynä Hyvejohtajuus-blogissa

"Ihmiskunta on tienhaarassa. Tienhaarasta risteää teitä tuhansiin eri suuntiin, jokaisella tiellä on omat kulkijansa. Liikennevalot vilkkuvat punaista, keltaista, vihreää, kaikilla sävyillä. Osa kulkijoista valitsee tiensä tarkkaan liikennevalojen värejä tarkkaillen, osa ei piittaa liikennevaloista lainkaan, monet vaikuttavat kertakaikkisen värisokeilta.

Miten Sinä valitset oman tiesi? Miten autat minua valitsemaan hyvän tien? Vastauksesi näihin kahteen kysymykseen kertoo, onko Sinussa ainesta kestävän kehityksen johtajaksi."

Kirjoitin vieraskynän Hyvejohtajuus-blogiin. Käy tutustumassa.

Voiko degrowth-blogisti kirjoittaa Hyvejohtajuus-blogiin, joka kutsuu "kasvutalkoisiin"?

Hyvejohtajuus.fi -blogi kutsuu meidät avoimesti "kasvutalkoisiin". Tämä herättää heti kysymyksen: "Mitä ihmettä - degrowth ja kutsu kasvutalkoisiin!?" Hyvä, relevantti kysymys tosiaankin.

Hyvejohtajuus.fi ei mielestäni kutsu talouden kasvutalkoisiin, vaan paremman johtajuuden ja ihmisyyden kasvutalkoisiin. Nämä eivät ole sama asia. Esimerkiksi omassa vieraskynässäni nostan esille kasvun problematiikkaa ekologisesta näkökulmasta ja kannustan johtajia kehittymään - siis kasvamaan? - avoimuutta lisäävinä johtajina.

Itse olenkin aina pyrkinyt argumentoimaan, että kasvun tavoittelu sinällään ei koskaan ole järkevää eikä eettisesti oikein. On katsottava pintaa syvemmälle, tutkittava kontekstia, ja pureuduttava kysymykseen tarkemmin. On kysyttävä: "Milloin ja missä yhteydessä kasvu on hyvää? Entä milloin ja missä yhteydessä kasvu on pahaa?" Näin saadaan monimuotoisia vastauksia, joiden mukaan kasvu itsessään ei määrity "hyväksi", mutta jonkinlainen kasvu voi olla hyvää siinä missä toisenlainen ei voi olla.

Toisaalta, valtavirran tulkinta kasvulle tuntuu olevan tämä: Kasvu = Talouskasvu. Ei poikkeuksia. Tällöin on toki lähtökohtaisesti ongelmallista puhua kasvutalkoista määrittelemättä heti, minkä kasvusta puhutaan. Ehkä Hyvejohtajuus.fi -yhteisössä olisikin hyvä alkaa puhua kasvutalkoiden sijaan johtajuustalkoista, hyvinvointitalkoista tai vaikkapa ihmisyystalkoista?

Lisäys 27.3. klo 21:00:

Tekstini yllä saattaa herättää lukijassa kysymyksen, että onko kirjoittajan näkemys "kasvusta" terminä ja ideologiana vesittynyt ja/tai muuttunut siitä, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Ei ole.

Kasvulla tarkoitetaan yleisessä keskustelussa samaa kuin talouskasvu. Kasvulla viitataan oikeastaan nimenomaan bruttokansantuotteen kasvuun, joka on muodostunut politiikan ja yhteiskunnan tavoitteeksi muiden tavoitteiden ohi.

Tällainen kasvu päämääränä ei ole järkevä, piste. Taloudellinen toiminta on aina väline. Taloudellisesta toiminnasta tai kasvusta ei pidä missään olosuhteissa tehdä sellaista tavoitetta, joka ylittää muut tavoitteet, kuten nyt käytännössä on tilanne. Se on sitten toinen asia, onko joskus tai joissakin olosuhteissa hyvä lisätä joidenkin asioiden, kuten tuulivoimaloiden, tuotantoa.

Keynes ja moderni rahateoria degrowth-politiikan tukena

Nykykeynesiläiset lupaavat ripeämpää talouskasvua ja paremman työllisyysasteen kuin mihin uusliberalistinen, uusklassiseen taloustieteeseen pohjaava politiikka on kyennyt. John Maynard Keynes ennusti kuitenkin vuonna 1930, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet "taloudellisen ongelman" eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille (Keynes 1963). Näin todella on käynyt (vaikkakin tämä materia on jaettu hyvin epätasaisesti: maailmassa on samaan aikaan äärimmäistä köyhyyttä ja äärimmäistä yltäkylläisyyttä), mutta talouden kasvua tavoitellaan edelleen. Onko Keynesistä degrowth-politiikan avuksi?

Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.

Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.

Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.

Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.

Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.

Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.

Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.

Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.

Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).

(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:

1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?

2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?

3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.

VIITTEET

Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.

Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.

Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.

Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.

Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.

Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.

Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com

Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.

Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.

Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.

Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.

Videoshow - Filosofiaa, paleontologiaa, taloutta

Vihreä Elämän Suojelun Liitto VESL järjesti 24.11.2012 seminaarin aiheesta 11.HETKI!! Ympäristökatastrofi etenee - Mitä on vielä tehtävissä?

Seminaarissa kuultiin alustukset filosofi Tere Vadénilta, evoluutiopaleontologi Mikael Forteliukselta sekä kauppatieteilijä Timo Järvensivulta. Tämän lisäksi Pasi Takkinen esitteli tuoretta pamflettiaan Ympäristöliike 2000-luvulla. Nämä puheenvuorot löytyvät videoina Youtubesta.

Pasi Takkinen esitteli pamflettinsa ydinajatukset tiiviisti seminaarin alussa.



Tere Vadén puhui mm. syntytiedosta ja energiasta. Häneltä kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (linkki suoraan pdf-tiedostoon).



Mikael Fortelius on yksi arvovaltaisessa Nature-lehdessä julkaistun ekokatastrofia käsittelevän artikkelin kirjoittajista. Hän luennoi maailmanloppujen syistä ja seurauksista. Huomionarvoinen loppulause: maailmanloppu on ihmisen aiheuttamaa ja tapahtuu "nyt".



Allekirjoittanut alusti degrowthista.

Yhteyksien kirja

Kelan tutkimusosasto on julkaissut moniäänisen kokoomateoksen ihmiskunnan matkasta kohti ekologista ja sosiaalisesti hyvinvoivaa elämää.

Tuula Helneen ja Tiina Silvastin toimittama Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla on tilattavissa sekä ladattavissa maksutta pdf-muodossa Kelan sivuilta.

Kirjoittajajoukko on laaja: Risto Isomäki, Eero Paloheimo, Jarna Pasanen, Marko Ulvila, Järvensivun veljekset, Maria Joutsenvirta, Olli Tammilehto, Arto O. Salonen, Annukka Berg, Jukka Hoffrén, Veijo Hukka, Olavi Riihinen, Tiina Schmidt, Petri Palmu, Tapani Lausti, Liisä Häikiö, Risto Willamo, Leena Helenius, Hilkka Pietilä, Mikko Jalas, Jenny Rinkinen sekä kirjan toimittaneet Tuula Helne ja Tiina Silvasti.

Teivo Teivainen: Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

Teivo Teivainen kirjoittaa talouskasvusta Tulevaisuusselonteon 2030 sivustolla www.2030.fi. Alla tämä  hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan.

Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

"Valtaeliitin talousajattelu on viime vuosina saanut uusia haastajia. Suomessakin on voimistumassa kaksi ärhäkkää koulukuntaa. Vaikka niillä lienee yhteinen päävastustaja, ne eroavat keskenään erityisesti suhtautumisessa talouskasvuun.

Degrowth-liike kritisoi kerskakulutusta ja tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun. John Maynard Keynesin perintöä vaalivat postkeynesiläiset sen sijaan tapaavat syyttää vallitsevaa talouspolitiikkaa liian vaatimattomista kasvutuloksista. Varjonyrkkeily talouskasvun kanssa saa toki myös tätä perusasetelmaa hienovaraisempia muotoja.

Kun liikkeiden edustajat kohtaavat toisensa sosiaalifoorumeissa tai yliopistojen yleisöluennoilla, yhteisymmärrykseen saattaa olla vaikea päästä. Jos järjestelmän terävimmät kriitikot ajautuvat toistuvasti eri puolille barrikadia, vallitsevaa talousideologiaa on hankalaa myllertää tai kumota.

Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin aikoinaan degrowth-henkistä kiistaa. Osa määrärahojen prosenttiosuuden kasvua ajaneista aktivisteista kääntyi 1980-luvun lopulla vaatimaan apuhanojen kiertämistä kiinni. He kutsuivat ystäviään etelästä kertomaan suomalaisille, että kehitysavun kasvattaminen pilaa hyvän elämän edellytyksiä.

Vuosikymmenen vaihduttua iiroviinaset ottivat aktivistien kritiikistä kopin ja hilasivat laman varjossa Suomen kehitysyhteistyörahat selvästi muita pohjoismaita alemmaksi. Edistikö kehitysrahojen talouslasku degrowth-edelläkävijöiden asiaa? Voisiko myös Kreikan nykytilannetta pitää degrowth-ajattelun erävoittona?

En ole varma, onko nimenomaan numeroilla mitattava talouskasvu aina niin kamalaa kuin ympäristöliikkeen liepeillä toimivat kasvukriitikot näyttävät väittävän. En myöskään ole vakuuttunut, että se olisi niin arvokasta kuin osa vasemmistolaisen poliittisen taloustieteen postkeynesiläisistä tuntuu uskovan.

Toki molemmista suuntauksista löytyy äärimmäisen mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä huomioita myös talousajattelun sellaisista ulottuvuuksista, joita ei voi pelkistää kansantuotelukuihin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun kasvukiistelyn sijaan katse kohdistuu kapitalistisiin valtasuhteisiin.

Kapitalismi sisältää kauppatavaraan kätkettyä käskyvaltaa. Pyrkimys ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla on toki ollut osa ihmiskunnan historiaa jo hyvin pitkään. Sen täydellinen tukahduttaminen on tuskin mahdollista tai toivottavaakaan. Kukapa haluaisi torimummojen kuolevan kaikkialla sukupuuttoon?

Yhä kapitalistisemmassa maailmassa kaupankäyntiin kuuluva käskyvalta on kuitenkin syrjäyttänyt muita yhdessäolon muotoja niin tehokkaasti, että myös torimummot ovat jääneet kehityksen jalkoihin. Kun maailmanlaajuisesti toimivat liikeyritykset kasvattavat voittojaan ostamalla itseltään ja myymällä itselleen veroparatiisien suojassa, rahavalta on muuttunut markkinaihanteidensa irvikuvaksi. Occupy-liike lienee vain esimakua tulevista hässäköistä, kun kansalaiset havahtuvat reaalikapitalistiseen suunnitelmatalouteen.

Kapitalismin laajenemiselle esitetään toki yhä kaikenlaisia kauniita perusteluja, joissa kuvaillaan Kiinan köyhien määrän laskua tai odotellaan yksityistettyjen yliopistojen ranking-sijoitusten nousua. Rajallisella maapallolla loputtomalle laajenemiselle perustuva yhä uusien asioiden muuttaminen kauppatavaraksi on kuitenkin pitkän päälle hankalaa.

Kapitalismin kriisinsietokyvylle on vuosisatojen ajan ollut olennaista, että paineita voi purkaa laajenemalla uusiin maailmankolkkiin halvan työvoiman tai viljelysmaan perässä. Tämä mahdollisuus on pian käytetty loppuun.

Avaruudesta tai virtuaalitodellisuudesta voi olla vaikeaa löytää riittävän nopeasti riittävän laajoja alueita kapitalismin elinvoiman edellyttämälle levittäytymiselle. Jo pelkästään siksi on järkevää pohtia kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja kapitalistiselle nykyjärjestelmälle. Ilmastonmuutos lisää radikaalin suunnanmuutoksen kiireellisyyttä, mutta järjestelmän umpikujan voi arvella olevan muutoinkin edessä.

Ilmastokatastrofin estäminen ja demokraattisen päätöksenteon periaatteiden puolustaminen eivät ole aina itsestään selvästi toisiaan tukevia tavoitteita. Silti niiden yhdistäminen on lähitulevaisuuden tärkein haaste. Tänään rahavalta nakertaa ihmisten mahdollisuuksia torjua tai hidastaa ilmastomuutosta. Ilman ihmisten kunnollista mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuttaan koskeviin päätöksiin ilmastomuutoksen torjunta jää lyhytnäköisen voitontavoittelun jalkoihin. Muutoksella on kiire. Siinä vaiheessa kun nouseva merivesi kastelee lahkeitamme, voi olla liian myöhäistä alkaa opetella radikaalisti demokraattisia pelisääntöjä.

Kansantuotenumeroiden nousuista ja laskuista kiisteleminen on toki joissain tilanteissa järkevää, mutta lähivuosikymmenten muutostarpeiden kannalta kyse on lillukanvarsista. Ilman kunnollista kapitalismikritiikkiä sekä degrowth-liike että postkeynesiläiset jäävät maailman selittämisen ja muuttamisen puolitiehen. Onneksi molempien piirissä on myös merkkejä tässä kolumnissa kuvatun talouskasvuvarjonyrkkeilyn ylittämisestä."

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Allekirjoittaneen pari lisäkommenttia Teivaisen hyvään kirjoitukseen:

Teivainen kirjoittaa, että degrowth-liike "... tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun." Tämä näkemys on tosiaankin monella degrowth-liikkeen edustajalla mielessä ja ehkä tavoitteenakin. Itse olen kuitenkin aina pyrkinyt edistämään vähemmän nihilististä näkemystä degrowth-liikkeen tavoitteista. Pyrin systemaattisesti argumentoimaan, että degrowth-liike pyrkii (tai sen tulisi pyrkiä) vapauttamaan meidät talouskasvupakosta, mutta tilalle ei pidä tuottaa uutta pakkoa, joka olisi esimerkiksi talouslaskun pakko. Talouslasku kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa voi nimittäin olla ekologisesti haitallisempaa kuin talouskasvu kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa. Tällöin keskeistä on keskittää poliittiset toimenpiteet kasvusta vapautuvan yhteiskunnan rakentamiseen. Jos talous asettuisi lasku-uralle kohtuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, se olisi sitten meidän yhteisten hyvinvointivalintojemme seuraus, ei tavoite itsessään.

Teivainen toivoo, mielestäni aivan oikein, että degrowth-liike ja postkeynesiläiset ponnistaisivat talouskasvuvarjonyrkkeilystä kohti radikaalimpien uusien demokraattisten pelisääntöjen edistämistä. Tämän tärkeyttä on vaikea korostaa liikaa. Degrowth-liike ja postkeynesiläinen ajattelu ovat jo onneksi, ainakin osin, löytäneet toisensa. Esimerkiksi mainiossa Raha ja talous -blogissa esitetty talousteoreettinen pohja on erinomaista välineistöä siihen suuntaan, että ihmiselämä ja poliittinen päätöksenteko voi vapautua talouskasvun pakosta (ja kapitalistisen nykyjärjestelmän muista monista pakoista). Tätä ajattelua olen pyrkinyt avaamaan viimeisimmissä degrowth-alustuksissani, ks. muun muassa tämä esitys.

Degrowth-luento ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla

Pidin 22.8.2012 Aalto-yliopiston järjestämällä avoimen yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla luennon degrowthista. Lataa esitykseni kokonaisuudessaan tästä linkistä.

Esityksen keskeinen viesti on, että emme elä kestävää kehitystä ja tarvitaan vielä isoja muutoksia elämäntapoihimme ennen kuin kestävä elämä toteutuu.

Me kaikki varmaankin haluamme kestävää kehitystä. Usein tämä ymmärretään taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen leikkauspisteenä. Tämä on teoreettisesti täsmällinen ja hyvä määritelmä, mutta sen toteuttaminen tällaisenaan käytännössä edustaa kuitenkin heikon kestävyyden maailmankuvaa (ks. alla oleva kuva).

Kestävyyden toteuttaminen käytännössä edellyttää vahvan kestävyyden maailmankuvan mukaista elämää. Vahvan kestävyyden näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtää, että maapallon ekologiset resurssit määrittävät ihmisen (sosiaalisen ja taloudellisen) toiminnan rajat. Ihmisen toiminta puolestaan ei koostu pelkästään taloudesta, vaan laajempi sosiaalinen hyvinvointi edellyttää mm. demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteiden toteuttamista. Nämä ihanteet on ensin määriteltävä yhteisesti, ja vasta sitten pystytään määrittämään sellaiset talouden pelisäännöt, joiden puitteissa sosiaalinen hyvinvointi voi toteutua.

Vahvan kestävyyden näkökulma vaatii, että kaikkea toimintaa tarkastellaan globaalia ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vasten. Keskityin esityksessäni lähinnä ekologiseen. Muun muassa Bill McKibben on lyönyt haastavat numerot pöytään: jos haluamme pitää ilmaston lämpenemisen alle 2 celcius-asteen, tunnetuista öljy- ja hiilivaroista on jätettävä käyttämättä 4/5. Tämä tarkoittaa markkina-arvoilla 20 biljoonaa dollaria (20 x 10^12 USD; jenkkiläisittäin 20 triljoonaa, eurooppalaisittain 20 biljoonaa; ks. kuva).

Tämä 20 biljoonaa dollaria on sijoittajien nykyistä varallisuutta. Mikäli tämä öljy- ja hiilimäärä halutaan jättää käyttämättä, jonkun on maksettava tämän varallisuuden menettäminen. Vertailun vuoksi: Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian julkisten velkojen pelastaminen vastaisi arviolta vain puolta em. rahasummasta, eikä meillä ole edes tähän varaa.

Tunnetut, markkina-arvoihin sisäänlasketut öljy- ja hiilivarat muodostavat siis konkreettisen markkinakuplan, joka odottaa väistämätöntä puhkeamistaan. Tappiot tämän markkinakuplan puhkeamisesta voidaan kärsiä eri tavoin: voimme antaa sijoittajien kärsiä tappiot omissa kukkaroissaan, tappiot voidaan sosialisoida meidän kaikkien maksettavaksi, tai sitten voimme tehdä jonkinlaisen kompromissin näiden väliltä. En ota kantaa tässä esityksessä siihen, mikä tapa on paras. Se on kuitenkin selvää, että tämä markkinakupla puhkeaa lähivuosien aikana ja siihen liittyvät varallisuustappiot kärsitään tai sitten ilmasto lämpenee enemmän kuin 2 celcius-astetta.

Tällaisessa tilanteessa yritysten on ymmärrettävä, että ne eivät voi enää suhtautua kestävään kehitykseen "matkantekona kohti kestävämpää yritystoimintaa". Tätähän useimmat yritykset tekevät: projekteja paremman tulevaisuuden eteen, kuitenkaan määrittämättä kunnolla lähtötilannetta tai konkreettista tavoitetta, joka täytyy saavuttaa (ks. kuva alla).

Todellinen kestävyys edellyttää, että yritykset omaksuvat visiossaan ja toimintatavoissaan planetaaristen raja-arvojen (planetary boundaries) näkökulman. Yrityksen kestävän kehityksen lähtötilanne ja tavoitteet on määriteltävä suhteessa näihin raja-arvoihin. Koska nämä raja-arvot ovat planetaarisia, mutta yritysten toiminta ei, edessä on väistämätön haaste: yritysten on osallistuttava globaaliin keskusteluun kestävästä kehityksestä ja alettava tukea raja-arvoihin perustuvaa globaalia ympäristöpolitiikkaa.

Edellä sanottu tarkoittaa sitä, että yritykset joutuvat osallistumaan (saavat osallistua!) arvokeskusteluun. Voidaan itse asiassa väittää, että arvonihilismi ja markkinalogiikan väistämättömyyden taakse vetäytyminen on epäeettistä, ja vain arvokeskusteluun osallistuminen ja arvopohjaisesti toimiminen on eettistä (ks. kuva alla). Yritysten on osallistuttava yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuettava yhteisten ekologisten ja sosiaalisten pelisääntöjen luomista. On tärkeää ymmärtää, että tällainen osallistuminen ei tapahdu sertifikaatteihin tai vastaaviin teknisrationaalisiin temppuihin vedoten, vaan laajapohjaiseen sivistykseen nojaten (ks. myös Martha Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää).

Yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta halusin luennossani vielä korostaa, että hyvinvointi ei ole pelkkää taloutta. Toisin sanoen: rahanluonti ja arvonluonti ovat eri asioita. Joskus ne korreloivat keskenään hyvin, joskus huonosti (ks. kuva alla).

On tärkeää ymmärtää, että arvoa luodaan (ja tuhotaan) työllä. Keskeistä ei ole se, tuotetaanko arvoa ns. yksityisellä vai julkisella sektorilla. Molemmilla sektoreilla tehdään sekä arvoa luovaa että arvoa tuhoavaa työtä. Keskeistä on se, miten ihmisiä motivoidaan tekemään arvoa ja olemaan tuhoamatta arvoa.

Sikäli kuin talouden piirissä toimitaan, raha on yksi (mutta ei ainoa) motivointitekijä. Tärkeää on löytää keinot motivoida arvontuottoa ja de-motivoida arvon tuhoamista. Näin ei kuitenkaan nyt toimita, kun rahatuotto on samaistettu arvontuottoon. Puurot ja vellit ovat niin sanotusti menneet sekaisin.

Suvereenissa valtiossa keskuspankki voi luoda uutta rahaa valtion demokraattisen päätöksenteon käyttöön (ks. esimerkiksi Raha ja Talous -blogin mainiot esitykset), joten yksityisen sektorin motivoiminen hyvinvointityöhön ja de-motivointi pois pahanteosta on valtiolle/demokratialle helppoa. Jotta inflaatio ei karkaa käsistä, täytyy tietysti verottaa sitä, mitä ei haluta tehdä. Näin työnteko siirtyy pois siitä, mitä ei haluta (= arvon tuhoaminen) ja kohti sitä, mitä halutaan (= arvon luominen). (Toim. huom: tämä ei edellytä kommunismia, vaan rahajärjestelmän parempaa ymmärtämistä sekä demokratian ottamista kansan käsiin.)

Degrowthia ekonomeille Ekonomi-lehdessä

Degrowth-keskustelua ekonomeille ekonomiliiton SEFE:n tuoreessa Ekonomi-lehdessä.

 

Keskustelussa mukana minun lisäkseni EVAn johtaja Matti Apunen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas ja Tilastokeskuksen Jukka Hoffrén. 

 

Lue lisää digilehdestä!