"Nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan"

Tuore Talouselämä-lehti (7/2012) raportoi elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen (kok) ja työministeri Lauri Ihalaisen (sd) tilaamasta selvityksestä, jossa kartoitetaan keinoja saada Suomeen lisää koti- ja ulkomaisia investointeja.

Selvitys on ladattavissa TEM:in sivuilta. Selvitysmies, viime keväänä eläkkeelle jäänyt Metson toimitusjohtaja Jorma Eloranta, 61, keskusteli "parin sadan suomalaisvaikuttajan kanssa" ja "sai kommentteja ja ehdotuksia kansalaisilta internetin kautta."

Selvityksessä on 40 toimenpide-ehdotusta, joista seuraavassa keskeiset:

• kestävä talouskasvu, yritysten investointiedellytysten edistäminen ja työpaikkojen luominen yksityisrahoitteiselle sektorille asetetaan lähivuosien keskeisimmäksi tavoitteeksi,
• tehdään hallinnolliset valitukset vaikeammiksi tilanteissa, joissa valittajan tarkoituksena on ainoastaan hidastaa tietyn investointihankkeen etenemistä,
• luodaan ympäristölupien ohituskaista halutuille investoinneille, 
• laittomista lakoista eroon, 
• yksinkertaistetaan ja nopeutetaan maahanmuuttajatyöntekijöiden työlupien käsittelyprosessia,
• yhteisöverot alas, 
• alhaisemmat energiaverot, ei edes harkita uraaniveroa, 
• verovähennyksiä t&k-investoinneista, 
• patenteista ja rojalteista kertyville voitoille alhaisemmat verot, 
• vastustetaan Suomelle huonoja ympäristösopimuksia, 
• Suomi mukaan vain globaaleihin ympäristösopimuksiin,
• kaasuputki Suomen ja Viron välille, rautatie Jäämerelle,
• edistetään osaamista ja koulutusta,
• kielitaito kuntoon, venäjästä vaihtoehto ruotsille,
• biometsätalous maailman huipulle metsäverotusta ja tukia kehittämällä,
• mineraalien hyödyntämisen ja kaivannaisteollisuuden edistäminen, ml. investointien nopeuttaminen ja sen varmistaminen, että lupakäsittelyyn ja ympäristövaikutusten arviointiin on riittävästi pätevää henkilökuntaa,
• julkiset hankinnat ympäristöteknologiaa ja muuta tekniikkaa edistäviksi,
• myyjät maailmalle (Invest in Finlandin ja Finpron toiminnan kehittäminen)
• infra paremmaksi yksityisen rahan avulla,
• kansalaiset maksamaan julkisista palveluista veronkorotusten sijaan.

Joukossa on muutama hyväkin ehdotus, kuten osaamisen ja koulutuksen edistäminen, julkisten hankintojen ympäristöteknologinen painottaminen sekä kaivosteollisuuden ympäristövaikutusten arvioinnin vahvistaminen.

Käytännössä suurin osa ehdotetuista toimenpiteistä kuitenkin pahentaa ympäristötuhoa, lisää eriarvoisuutta sekä edistää yksityisen pääoman omaneduntavoittelua ja neuvotteluvaltaa. Tämäkö on se suomalaisen liike-elämän päiväuni, jolla asiat laitetaan kuntoon? Taitaa olla.

Eloranta tiivistää ympäristönäkemyksensä Talouselämän haastattelussa seuraavasti:

"Jatkossakin kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi ovat tärkeitä, mutta nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan."

Missä vaiheessa kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi sitten olivat tärkeitä? Eivät ne tainneet koskaan olla. Mutta nyt kuitenkin pitäisi ottaa pari askelta lisää talouden, ympäristötuhon, sosiaalisen pahoinvoinnin ja kestämättömän kehityksen suuntaan. Hienoa.

P.S. Suomesta löytyy myös vastuullisia yrittäjiä ja yrityksiä. Ehkä pahastuitte siitä, että tämä kirjoitus yleistää Elorannan kestämätöntä kehitystä vahvistavan selvitysraportin koko Suomen liike-elämän näkemykseksi. Jos ohimoitanne kiristää, niin osoittakaa kriittiset sananne selvityksen tilaajille Häkämiehelle ja Ihalaiselle sekä selvitysmies Elorannalle.

Sivistys.net: Ajatteluopilla ekokatastrofin kimppuun

Olin Sivistys.net-lehden haastattelussa pohtimassa sivistyksen ja kansalaisvaikuttamisen merkitystä. 

— Pelkiksi kuluttajiksi ja työntekijöiksi identifioituneet kansalaiset keskittyvät lähinnä itseensä eivätkä pysty yhteiskuntakriittiseen ajatteluun, Järvensivu sanoo.

Lue lisää täältä.

Presidenttiehdokkaat: tulisiko talouskasvua epäillä?

Pekka Haavisto on presidenttivaalikampanjansa aikana rohjennut epäillä talouskasvuun tähtäävää politiikkaa, kertovat HS, Talouselämä ja Uusi Suomi. Hänen mukaansa tarvitaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja. Hän asettaisi esimerkiksi hyvinvoinnin tasaisen jakautumisen talouskasvun edelle.

Nämä varsin maltilliset muotoilut "sähköistivät tunnelman" ja saivat Sauli Niinistön piikittelemään Haavistoa hänen epävarmoista vastauksistaan talouskasvun suhteen. Jostain syystä kasvusta kriittisesti keskusteleminen saa edelleen monet takajaloilleen (katso esimeriksi Niinistön kampanjassa aktiivisesti mukana olevan kansanedustaja Lasse Männistön kirjoitus).

Haaviston veto olikin urhea: hän aprikoi julkisesti koko planeettaa koskettavaa asiaa ilman, että oli muodostanut ehyttä siilipuolustusta argumenttiensa ympärille. Tällaisia avauksia tärkeistä mutta ei vielä loppuunkolutuista näkökulmista soisi politiikassa kuultavan useamminkin. Olisi kohtuullista, että keskustelua ei teilattaisi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Todistustaakka on nimittäin kasvupolitiikan puolustajilla, kuten New Economics Foundationin politiikkajohtaja Andrew Simms eilen Guardianissa kirjoitti. Simmsiä vapaasti lainaten: heidän tulee näyttää, että taloudellisen tuotannon ympäristökuormitus todella voidaan kumota tehostamalla ja resursseja korvaamalla ja että absoluuttisia resurssikäytön vähennyksiä voidaan saavuttaa talouden samalla kasvaessa. Ei vain tänä vuonna, vaan vuodesta toiseen, loputtomiin.

Haaviston pohdinnassa sosiaaliset kysymykset esiintyivät yhtä tärkeinä kuin ympäristökysymykset. Onkin syytä kysyä mihin muuhun kuin uskomukseen esimerkiksi seuraava Männistön muotoilema kasvupolitiikkaa puolustava väite perustuu: "Työllisyyden parantaminen talouskasvun avulla on nimittäin tehokkain keino tasata tuloeroja niin kotimaassa kuin globaalistikin." Näinhän sanotaan varsin yleisesti, vaikka tilastot eivät tällaista yhteyttä tue. Työllisyysasteen parantaminen on toki hyvä keino tasata tuloeroja, mutta talouskasvua tavoitteleva politiikka ei tarkoita työllisyyttä tavoittelevaa politiikkaa. Kasvua saavutetaan muun muassa korvaamalla ihmistyötä muilla energiamuodoilla.

Kasvun rajat: tilannearvio

Alkuperäinen Kasvun rajat -raportti julkaistiin 1972 ja sen jälkeen tilanne on kehittynyt. Minkälaista tämä kehitys on ollut ja mikä on tilanne nyt?

Maailmanpankissa pitkään työskennellyt, sen kestävän kehityksen johtajanakin toiminut Ian Johnson luennoi tästä aiheesta joulukuussa 2011 Oxford-yliopiston Martin Schoolissa otsikolla Limits to Growth: A Re-Assessment.

Luento koostuu pitkälti tutuista aineksista, mutta on hyvä päivitys "kasvun rajat" -keskustelun kokonaisuuteen.

Ehkä kiinnostavinta Johnsonin analyysissa on tapa, jolla hän linkittää toisiinsa kasvun ekologiset, taloudelliset ja rahoitussektoriin liittyvät rajat. Esitetyn analyysin perusteella olemme tilanteessa, jossa:

• Kasvu on paitsi ekologisesti myös sosiaalisesti ja työllisyyden näkökulmasta epätaloudellista
• Rahoitussektori on menettänyt kosketuksen siihen, mitä on reaalimaailman kasvu ja mitkä ovat rahoitussektorin suorat ja epäsuorat (negatiiviset) hyvinvointivaikutukset

Johnsonin johtopäätös on, että kasvun törmäämistä ekologisiin rajoihin ei pystytä ratkaisemaan ilman, että uudistamme merkittävästi taloudellista ajatteluamme ja muokkaamme rahoitussektoria palvelemaan ihmisten ja ympäristön hyvinvointia. Johtopäätös ei ole uusi - mutta on yhä ajankohtaisempi.

Degrowth vs. talouskasvu: kumpi voitti?

Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen vieraili taannoisessa Aalto-yliopiston Debating Societyn järjestämässä väittelyssä "degrowth vs. talouskasvu".

Väittelyssä kohtasi kolme professoria ja allekirjoittanut, kuulijoina yli 500 aiheesta kiinnostunutta.

Lue vierailun reportaasi lehden kotisivuilta ja ota kantaa: kumpi voitti?

Mikä ihmeen degrowth?

Antti Alaja on kirjoittanut ansiokkaan johdatuksen kasvukritiikin uuteen aaltoon (Mikä ihmeen degrowth?, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2011). Raportti kysyy kasvukriitikoilta arvokkaita kysymyksiä ja nostaa esiin tähän mennessä käydyn degrowth-keskustelun epämääräisyyksiä. Esitin julkistamistilaisuudessa kommenttipuheenvuoron, jonka pohjalta pyrin nyt suuntaamaan ajatuksia eteenpäin.

Viime vuosina degrowth-liike on julkisesti yhdistetty tiettyihin ajatusketjuihin, jotka ovat itse asiassa melko mekaanisia. Tämä näkyy myös Alajan raportin sisällössä, joka jättää suhteellisen vähälle huomiolle 70-luvulta kehittyneen eurooppalaisen degrowth-ajattelun perinteen ja taustat (tässä yhteydessä olisi kenties sopivampaa käyttää termiä décroissance, koska degrowth vakiintui englanninkieliseen sanastoon vasta hiljattain).

Romanialainen tohtoriopiskelija Anca Gheorghică jaottelee décroissance-ajattelun vielä julkaisemattomassa artikkelissaan neljään näkökulmaan: kulttuuriseen, humanistiseen, ympäristöekonomiseen ja ekologiseen. Etenkin Serge Latouche, jonka ajattelua myös Alaja kuvaa, on vaatinut kulttuurista monimuotoisuutta edistävää ja kapitalistisen kulttuurin kolonialistista levittäytymistä vastustavaa vallankumousta. Latouche on kyllä ollut esillä Suomessakin, mutta hänen kritiikkinsä kärki on useimmiten ohitettu poimimalla hänen ajattelustaan vain konkreettisia ehdotuksia tuotantojärjestelmän uudistamiseksi.

Humanistinen näkökulma, joka käsittelee ihmisenä olemista, on jäänyt nykykeskustelussa lähes kokonaan paitsioon – sen tilalla on pyöritelty downshifting’iä tai leppoistamista. Talouden ja teknologian liitto, esimerkiksi taloudellisen hyödyntavoittelun ja tuottavuuden muodossa, on tämän näkökulman mukaan kaventanut ihmisenä olemisen tilaa. Gheorghică nostaa artikkelissaan esiin lukuisia ajattelijoita, kuten Ivan Illich, Erich Fromm, Jacques Ellul ja Karl Polanyi, jotka ovat luoneet humanistista pohjaa décroissance’lle.

Erityisesti Nicholas Georgescu-Roegen, jonka kirjoituksista termi décroissance on peräisin, ja hänen oppilaansa Herman Daly ovat luoneet talousmalleja, jotka käsittelevät taloutta jo lähtökohtaisesti suorassa yhteydessä luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön kanssa. He ovat tarjonneet vaihtoehtoja valtavirran taloustieteelle, joka näkee talouden irrallisena, jopa virtuaalisena. Tämä etäännyttäminen on johtanut muun muassa taloudellisen tuotannon ympäristökuormituksen systemaattiseen väheksymiseen.

Ekologia on neljäs Gheorghicăn tunnistama näkökulma. Hän jakaa sen edelleen poliittiseen ekologiaan (esim. jo mainitut Illich ja Ellul sekä Bernard Charbonneau ja André Gorz), syväekologiaan (erityisesti Arne Naess) ja mielen ekologiaan (esim. Félix Guattari). Nämä ajattelun kehikot ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tavalla tai toisella ne palautuvat ihmisen ja ei-ihmisen suhteeseen henkilökohtaisella, sosiaalisella, kulttuurisella, poliittisella ja taloudellisella tasolla.

Décroissance’n monitahoisuus on syytä pitää jatkuvasti mielessä myös Alajan johdatusta lukiessa. Eräs keskeinen ristiriita, mikä raportissa nimittäin tunnistetaan, on degrowth’n kahtalainen suhtautuminen BKT:een. Raportin tulkinnan mukaan jotkut degrowth-ajattelijat ajavat BKT:n laskua, toiset ”rentoa” suhtautumista BKT:een. Kokonaisuus huomioiden degrowth’n hengen mukaista on kuitenkin vain jälkimmäinen suhtautuminen, mitä on kuvattu myös termillä agrowth. Se kannustaa luopumaan kasvu-uskosta ja kyseenalaistamaan kasvupolitiikan. Kuten Alaja toteaa, esimerkiksi Seidl ja Zahrnt määrittelevät kasvunjälkeiselle yhteiskuntapolitiikalle kolme piirrettä: 1) politiikka ei tähtää BKT-kasvuun (vaan tärkeämpiin tavoitteisiin, kuten työllisyyteen ja hyvinvointiin), 2) yhteiskunnan instituutiot muutetaan vähemmän kasvu-riippuvaisiksi ja 3) talouden resurssien ja energian kulutukselle asetetaan rajat.

Tavoitteena BKT:n supistaminen on typerä, koska se samalla leikkaisi hyvinvoinnin kannalta tarpeellista tuotantoa. Samalla on niin, että kasvukriitikot pitävät epätodennäköisenä, että BKT kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ja luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi.

Raportissa esitettiin degrowth-liikkeelle myös suoria kysymyksiä: miten se suhtautuu hyvinvointivaltioon ja onko työn määrän supistaminen järkevä tavoite? Vastaan näihin kysymyksiin nyt degrowth.fi-projektin puolesta (degrowth ei ole yhtenäinen konsepti tai poliittinen agenda – sen tehtävänä on mahdollistaa ajattelu kasvun ja jopa talouden ulkopuolella).

Demokratian toteutumisen kannalta pidämme tärkeänä, että keskustelevan demokratian edistämisen lisäksi politiikan ja valtion roolia vahvistetaan suhteessa talouteen ja markkinoihin. Tämä on toteutettava niin, että kansalaisten päätöksentekomahdollisuudet kasvavat nykyisestä. Olemme samoilla linjoilla Alajan kanssa degrowth-keskustelujen suhtautumisesta työhön: on ollut erikoista, että puhutaan lähes yksinomaan työn määrän vähentämisestä. Uskomme, että jatkuva koneistaminen ei ole mahdollista (luonnonvarojen ehtyminen) eikä suotavaa (vanhustenhoidossa tämä on jo ilmeistä). Tarpeellisen työn määrä siis tuskin on vähentymässä – maailmassa riittää haasteita. On kuitenkin selvää, että suuri osa nykyään tehdystä työstä on suorastaan haitallista ja tällaista työtä on syytä karsia.

Kaikkiaan suosittelemme raporttiin tutustumista kaikille, joita degrowth kiinnostaa. Henkilökohtaisesti Alaja päätyy kasvukritiikkiä käsiteltyään siihen, että Euroopassa ei pitäisi haastaa nykyistä kasvupolitiikkaa vaan jatkaa nk. ekologisen modernisaation tiellä. Ekologisesta näkökulmasta voidaan kysyä riittääkö se? Humanistisesta näkökulmasta voidaan kysyä onko siitä mitään hyötyä?

Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää

"Talouskasvun edistämistä on alettu pitää koulutuksen ensisijaisena tavoitteena ympäri maailmaa. Lasten ja nuorten kasvattaminen kriittisesti ajatteleviksi ja empaattisiksi kansalaisiksi saa vähemmän painoa."

Filosofi Martha Nussbaum on kirjoittanut tärkeän puheenvuoron sivistyksestä ja demokratiasta. Kirjan suomennos Talouskasvua tärkeämpää - Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä heijastaa otsikollaan hieman eri merkityksiä kuin kirjan alkuperäinen nimi Not for profit: Why democracy needs the humanities. Kirjan viesti on kuitenkin selkeä: sivistyksellä on tärkeämpiäkin rooleja kuin talouden ja talouskasvun palveleminen.

Nussbaum on huolissaan viimeisen vuosisadan aikana vahvistuneesta koulutuksen ja kasvatuksen välineellistämisestä osaksi talouden ja talouskasvun koneistoa. Ote kirjasta selventää Nussbaumin näkökulmaa:

"Enää ei muisteta, että sielun ulkopuolelle lähtevä ajatus yhdistää ihmisen maailmaan syvällisesti ja monimuotoisesti. Unohdetaan, että toinen ihminen täytyy kohdata sieluna eikä pelkkänä hyödyllisenä välineenä tai omien suunnitelmien esteenä."

Sielussa on kyse "ajattelun ja mielikuvituksen kyvyistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä ja heidän keskinäisistä suhteistaan runsassisältöisiä. Ilman näitä kykyjä ihmiset vain käyttäisivät toisiaan hyväksi. Toisten kohtaaminen yhteiskunnassa vaatii kaikilta sen ymmärtämistä, että muillakin ihmisillä on ajattelun ja tuntemisen sisäiset kyvyt. Jos tätä ei opita, demokratia on tuhoon tuomittu."

"Kaikki valtiot tavoittelevat innokkaasti talouskasvua etenkin lama-aikoina. Tämän vuoksi on liian vähän keskusteltu koulutuksen tavoitteista ja niitä koskevien valintojen vaikutuksesta kansavaltaisten yhteiskuntien kehitykseen. Kun kaikin voimin pyritään vankentamaan omaa kilpailukykyä maailmanlaajuisilla markkinoilla, demokratian säilymiselle tärkeät arvot ovat vaarassa unohtua etenkin uskonnollisen ja taloudellisen kiihkon kausina."

Eurokriisin yhteydessä on helppo samaistua tähän tekstiin. Kriisi on nostattanut kiihkon, jonka ajamina eurojohtajat pyrkivät kaikin voimin vankistamaan taloutta. Muut kuin taloudelliset arvot jäävät jalkoihin, sillä - kuten yleinen argumentti kuuluu - vain talouden hyvinvointi eli talouskasvu (muka) takaa muiden arvojen toteutumismahdollisuuden.

Nussbaum jatkaa: "Aineellisen hyödyn tavoittelu saa monen poliittisen johtajan olettamaan, että luonnontieteet ja tekniikka ovat ratkaisevan tärkeitä hänen maansa tulevalle hyvinvoinnille. Laadukasta luonnontieteellistä ja teknistä koulutusta ei pidä vastustaa. Siksi en yritä kehottaa kansakuntia lopettamaan ponnisteluja näiden alojen kehittämiseksi. Haluan muistuttaa vaarasta, että kilpailun tuoksinassa unohdetaan muut, aivan yhtä tärkeät taidot. Ollaan lyömässä laimin osaaminen, joka on välttämätöntä demokratian sisäiselle elinvoimaisuudelle. Ilman sitä ei myöskään pystytä rakentamaan oikeudenmukaista maailmanlaajuista järjestelmää, jonka avulla voitaisiin rakentavasti kohdata maailman polttavimmat ongelmat."

Miten demokratian elinvoimaisuutta sitten vahvistetaan? "Demokratiassa tarvittavaa osaamista hankitaan, kun opiskellaan humanistisia aineita ja taideaineita. Ne ohjaavat opiskelijaansa ajattelemaan kriittisesti, ylittämään paikallisen lojaaliuden rajat ja tarkastelemaan maailman ongelmia maailmankansalaisen näkökulmasta sekä lopulta ymmärtämään toisen ihmisen elämäntilannetta."



Nussbaumin analyysi on hyvä, tässä ajassa tarpeellinen ja osin hätkähdyttäväkin. Kirjan pääviesti on myös linjassa tässä blogissa ja luennoilla esittämiemme näkemysten kanssa, että hyvinvointia ei voida rakentaa ilman sivistyksen ja taiteiden renesanssia. Degrowth-yhteiskunnan kehittyminen vaatii Valerie Fournierin (2008) sanoin "pakoa taloudesta", ja pako talouden pakkopaidasta on mahdollinen vain, jos pakenijalla on kyky havaita pakkopaita ympärillään. Tämä havahtuminen edellyttää kriittistä ajattelukykyä, jonka keskeinen mahdollistaja on humanistinen sivistys.

Humanistinen sivistys ei välttämättä ole ristiriidassa taloudellisen ajattelun kanssa. Itse asiassa voidaan argumentoida, että sivistys on yhteydessä luonnontieteellisen ja teknisen koulutuksen laadun sekä talouden kehittymiseen. Kuten Nussbaum toteaa, yleissivistävä koulutus ja taidekasvatus "auttavat luomaan ilmapiirin, joka tukee vastuullista ja virkeää taloudenpitoa sekä kekseliästä tuotekehittelyä" ja "Kukoistava talous edellyttää samoja taitoja, joita aktiivinen kansalainen tarvitsee."

Edellisestä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että sivistys takaa talouskasvun. Sivistys ei ole talouden tai talouskasvun väline, vaan pikemminkin hyvä ja vastuullinen taloudenpito on sivistyneen kansakunnan yksi väline. Kriittinen lukija voi huomauttaa itselleen, että talouden kukoistus ja vastuullisuus voi edellyttää nykyoloissa jopa talouslaskua.