Esityksen keskeinen viesti on, että emme elä kestävää kehitystä ja tarvitaan vielä isoja muutoksia elämäntapoihimme ennen kuin kestävä elämä toteutuu.
Me kaikki varmaankin haluamme kestävää kehitystä. Usein tämä ymmärretään taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen leikkauspisteenä. Tämä on teoreettisesti täsmällinen ja hyvä määritelmä, mutta sen toteuttaminen tällaisenaan käytännössä edustaa kuitenkin heikon kestävyyden maailmankuvaa (ks. alla oleva kuva).
Kestävyyden toteuttaminen käytännössä edellyttää vahvan kestävyyden maailmankuvan mukaista elämää. Vahvan kestävyyden näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtää, että maapallon ekologiset resurssit määrittävät ihmisen (sosiaalisen ja taloudellisen) toiminnan rajat. Ihmisen toiminta puolestaan ei koostu pelkästään taloudesta, vaan laajempi sosiaalinen hyvinvointi edellyttää mm. demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteiden toteuttamista. Nämä ihanteet on ensin määriteltävä yhteisesti, ja vasta sitten pystytään määrittämään sellaiset talouden pelisäännöt, joiden puitteissa sosiaalinen hyvinvointi voi toteutua.
Vahvan kestävyyden näkökulma vaatii, että kaikkea toimintaa tarkastellaan globaalia ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vasten. Keskityin esityksessäni lähinnä ekologiseen. Muun muassa Bill McKibben on lyönyt haastavat numerot pöytään: jos haluamme pitää ilmaston lämpenemisen alle 2 celcius-asteen, tunnetuista öljy- ja hiilivaroista on jätettävä käyttämättä 4/5. Tämä tarkoittaa markkina-arvoilla 20 biljoonaa dollaria (20 x 10^12 USD; jenkkiläisittäin 20 triljoonaa, eurooppalaisittain 20 biljoonaa; ks. kuva).
Tämä 20 biljoonaa dollaria on sijoittajien nykyistä varallisuutta. Mikäli tämä öljy- ja hiilimäärä halutaan jättää käyttämättä, jonkun on maksettava tämän varallisuuden menettäminen. Vertailun vuoksi: Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian julkisten velkojen pelastaminen vastaisi arviolta vain puolta em. rahasummasta, eikä meillä ole edes tähän varaa.
Tunnetut, markkina-arvoihin sisäänlasketut öljy- ja hiilivarat muodostavat siis konkreettisen markkinakuplan, joka odottaa väistämätöntä puhkeamistaan. Tappiot tämän markkinakuplan puhkeamisesta voidaan kärsiä eri tavoin: voimme antaa sijoittajien kärsiä tappiot omissa kukkaroissaan, tappiot voidaan sosialisoida meidän kaikkien maksettavaksi, tai sitten voimme tehdä jonkinlaisen kompromissin näiden väliltä. En ota kantaa tässä esityksessä siihen, mikä tapa on paras. Se on kuitenkin selvää, että tämä markkinakupla puhkeaa lähivuosien aikana ja siihen liittyvät varallisuustappiot kärsitään tai sitten ilmasto lämpenee enemmän kuin 2 celcius-astetta.
Tällaisessa tilanteessa yritysten on ymmärrettävä, että ne eivät voi enää suhtautua kestävään kehitykseen "matkantekona kohti kestävämpää yritystoimintaa". Tätähän useimmat yritykset tekevät: projekteja paremman tulevaisuuden eteen, kuitenkaan määrittämättä kunnolla lähtötilannetta tai konkreettista tavoitetta, joka täytyy saavuttaa (ks. kuva alla).
Todellinen kestävyys edellyttää, että yritykset omaksuvat visiossaan ja toimintatavoissaan planetaaristen raja-arvojen (planetary boundaries) näkökulman. Yrityksen kestävän kehityksen lähtötilanne ja tavoitteet on määriteltävä suhteessa näihin raja-arvoihin. Koska nämä raja-arvot ovat planetaarisia, mutta yritysten toiminta ei, edessä on väistämätön haaste: yritysten on osallistuttava globaaliin keskusteluun kestävästä kehityksestä ja alettava tukea raja-arvoihin perustuvaa globaalia ympäristöpolitiikkaa.
Edellä sanottu tarkoittaa sitä, että yritykset joutuvat osallistumaan (saavat osallistua!) arvokeskusteluun. Voidaan itse asiassa väittää, että arvonihilismi ja markkinalogiikan väistämättömyyden taakse vetäytyminen on epäeettistä, ja vain arvokeskusteluun osallistuminen ja arvopohjaisesti toimiminen on eettistä (ks. kuva alla). Yritysten on osallistuttava yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuettava yhteisten ekologisten ja sosiaalisten pelisääntöjen luomista. On tärkeää ymmärtää, että tällainen osallistuminen ei tapahdu sertifikaatteihin tai vastaaviin teknisrationaalisiin temppuihin vedoten, vaan laajapohjaiseen sivistykseen nojaten (ks. myös Martha Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää).
Yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta halusin luennossani vielä korostaa, että hyvinvointi ei ole pelkkää taloutta. Toisin sanoen: rahanluonti ja arvonluonti ovat eri asioita. Joskus ne korreloivat keskenään hyvin, joskus huonosti (ks. kuva alla).
On tärkeää ymmärtää, että arvoa luodaan (ja tuhotaan) työllä. Keskeistä ei ole se, tuotetaanko arvoa ns. yksityisellä vai julkisella sektorilla. Molemmilla sektoreilla tehdään sekä arvoa luovaa että arvoa tuhoavaa työtä. Keskeistä on se, miten ihmisiä motivoidaan tekemään arvoa ja olemaan tuhoamatta arvoa.
Sikäli kuin talouden piirissä toimitaan, raha on yksi (mutta ei ainoa) motivointitekijä. Tärkeää on löytää keinot motivoida arvontuottoa ja de-motivoida arvon tuhoamista. Näin ei kuitenkaan nyt toimita, kun rahatuotto on samaistettu arvontuottoon. Puurot ja vellit ovat niin sanotusti menneet sekaisin.
Suvereenissa valtiossa keskuspankki voi luoda uutta rahaa valtion demokraattisen päätöksenteon käyttöön (ks. esimerkiksi Raha ja Talous -blogin mainiot esitykset), joten yksityisen sektorin motivoiminen hyvinvointityöhön ja de-motivointi pois pahanteosta on valtiolle/demokratialle helppoa. Jotta inflaatio ei karkaa käsistä, täytyy tietysti verottaa sitä, mitä ei haluta tehdä. Näin työnteko siirtyy pois siitä, mitä ei haluta (= arvon tuhoaminen) ja kohti sitä, mitä halutaan (= arvon luominen). (Toim. huom: tämä ei edellytä kommunismia, vaan rahajärjestelmän parempaa ymmärtämistä sekä demokratian ottamista kansan käsiin.)
